"Lapsuus loppuu silloin, kun tajuaa olevansa kuolevainen."
Kävelin yksi päivä torilla.. Vastaan tuli ensin sellainen nuori nainen onnellinen hymy kasvoillaan työntäen lasten rattaita. Seuraavaksi vastaan käveli vanhempi mies, kuka piti onnellisena mitä luultavammin lapsenlastaan kädestä kiinni. Se oli ihana näky.. Kummatkin vaikuttivat niin onnellisilta.
Rupesin siinä vaiheessa miettimään, että missä vaiheessa lasten luovuus tapetaan? Tapahtuuko se vanhempien, tarhatätien, opettajien vai minkä johdosta? Sen johdosta, että rupeaa tajuamaan elämän realiteettejä? Sen johdosta, että se lapsuus ja vapaus riistetään? Loppuuko se vastuun ja paineiden astuessa kuvioihin..?
Entä sitten vanhentuminen? On suunnilleen kaksi tapaa vanhentua. Onnellinen vanhentuminen ja vanhentuminen yksin ja onnettomana. Sitä on monet kerrat miettinyt, miltä tuntuisi olla vanha ihminen. Varsinkin sitä, miltä tuntuisi olla vanha ihminen silloin, jos lapset ja lapsenlapset eivät enään muistaisi olemassaoloani. Miltä tuntuisi olla hoitolaitoksessa, jossa ihmisarvot on riistetty? Rupeaa puistattamaan ajatuskin. Yritän muistaa isoäitiäni vähintään kerran viikossa. Mennä käymään kylässä tai vaihtaa kuulumisia edes puhelimen kautta.. Yritän auttaa mammaani onnelliseen vanhuuteen. Rakastan häntä niin paljon.. Miltäköhän tuntuisi, jos tietäisi, että elämää on jäljellä enään vaan noin kymmenen vuotta..? Ahdistava ajatus..
Noh, päätän tähän mietiskelyni. Kiitos jälleen, jos jaksoit lukea tämän loppuun asti! :)
