Ahdistavia ajatuksia pää täynnä. Kirjaan ylös muutamia..
Onhan kuoleman jälkeen jossain muodossa elämää, onhan? Ei kaikki voi niin vain loppua. Liian raskasta ajatella, että kun läheinen ihminen (tai minä itse) kuolee niin kaikki loppuu siihen. Jos näin kuitenkin on, niin onko silloin kuin leikkausta varten nukutettuna? Ei tajua mistään mitään, ei näe eikä kuule mitään, ei tunne mitään; ei surua eikä iloa, silloin on hetken kuin olematon. Olen huomannut, että vanhat ihmiset taikka vakavasti sairaat varsinkin tukeutuvat muun muassa Raamattuun. Onhan se helpompaa ajatella, että kuoleman jälkeen alkaa "toinen" elämä. On turvallista tukeutua johonkin, josta saa voimaa, uskoa ja toivoa.
Itse uskon uudelleensyntymiseen. Uskon karmanlakiin. Siihen, että se mitä on tässä elämässä tehnyt ja miten on muita ihmisiä kohdellut, näkyy seuraavassa elämässä. What goes around comes around. Ihailen myös tietyissä uskonnoissa (ja kulttuureissa) näkyvää yhteisöllisyyttä. Sitä, että vanhempia ihmisiä kunnioitetaan, ja ylipäätänsäkin kaikkia ihmisiä kunnioitetaan eikä tuomita (ainakaan tuntematta kunnolla). Siihen myös itse pyrin elämältäni.
Haluan saada jotain aikaiseksi elämässäni. En halua olla tarpeeton, en halua olla "tyhjän toimittaja". Haluaisin kohdella muita ihmisiä niin kuin haluaisin itseäni kohdeltavan. Siihen ei vaan aina pysty. On tilanteita, joissa on oltava itsekäs ja julma. On tilanteita, joissa on ajateltava itsensä parasta, on olemassa tilanteita joissa oma terveys ja hyvinvointi menee muiden edelle.
On lohduttavaa ajatella, että tuolla jossain on joku suuren voiman omaava "olento", kuka varjelee ja suojelee meitä. Monet sanovat, ettei Jumalia voi olla olemassa, koska mailamassa on niin paljon kärsimystä. Mutta suurimman osanhan ihmisten pahoinvoinnista aiheutamme me itse. Me olemme niitä, ketkä ovat epäoikeudenmukaisia. Me olemme niitä, ketkä pilkkaavat erilaisuutta. Me olemme niitä, ketkä tuomitsemme ihmisiä.
Tähän päätän aatteeni.
