Dark_Silence

Otin kotoa lähtiessäni mukaan muistoksi tänne koiravaarin kaulapannan, jossa roikkuu nimilaatta. Kodin tyhjyyttä toisesta koirasta huolimatta on vaikea täältä käsin kuvitella, mutta silti suru kouraisee välillä todella syvältä, kun tajuaa, että tätä pantaa ei käytä enää kukaan. Rakas vaari ei enää juokse koskaan iloisena ovelle kuullessaan nimilaatan kilahtavan eteisessä, en koskaan näe enää sitä samaa elämäniloa ja rakkautta niissä ruskeissa, uskollisissa silmissä. Se ei enää koskaan toivota mulle hyvää yötä sängyn laidalta, kuten tähän asti monen vuoden ajan.

Kaipaan niin montaa asiaa ja toivon, että olisin voinut olla kotona, kun tämä tapahtuu, enkä jossain täällä kaukana. Pääasia silti, että pääsin saattamaan vaarin viimeiselle matkalle.

Tiedän silti että tein oikein, enkä kadu. Mutta ei se tätä surua ja kaipausta poista, tätä surua joka välillä ihan yhtäkkiä valtaa mielen ja vie tilan kaikilta muilta ajatuksilta. Joillekin koira on vain koira, meille se oli monen muun tavoin rakas perheenjäsen.

Vaikka rakkautta on myös antaa toisen mennä kun on sen aika. Silti olisin rakastanut mielummin jollain toisella tavalla vielä edes hetken..