Kesä meni oikein kivasti nostohommia tehden Kittilän sähköaseman laajennustyömaalla. Kahdessa viikossa kuukauden tunnit kasaan ja kahdeksi viikoksi kotiin. Ei tuntunut edes kovin raskaalta, vaikka toipuminen viime talven burn outista on edelleen kesken. Pää ei toimi ja muisti prakaa edelleen.
Se ilo on nyt kuitenkin ohi, ja pitäisi päättää, alanko käydä viikkotöissä 300km päässä kotoa, kokeilenko tehdä osa-aikaisesti sitä työtä joka minut poltti loppuun vain jäänkö työttömäksi. Mä en jotenkin jaksa sitä että koko ajan pitää olla päättämässä jotain isoja asioita ja suunnittelemassa tulevaisuutta. Miksei vois vaan mennä pari vuotta niin kivasti, että sais aamulla mennä töihin ja illalla tulla kotiin? Sitten vois kuvitella pään olevan siinä kunnossa, että vois oikeasti harkita sitä opiskelua, mistä olen nyt haaveillut pitkän aikaa. Pitäisi oikeasti olla jaksamista setviä eri aloja ja niiden vaatimuksia ja miettiä, minne on realistista hakea.
Lakiala mua kiinnostaa edelleen, mutta sehän on aika vaativa tai kallis tie lähteä edes väyläopintojen kautta. Toisena innostuin nyt kovasti rikosseuraamusalan sosionomin koulutuksesta, mutta se vaatisi aiemman vankeinvartijantutkinnon ja kaksi vuotta työkokemusta päästä opiskelemaan sitä.
Mitähän mä edes yritän sanoa. Yritän kai sanoa, että mun elämä on taas ihan levällään ja mua vituttaa kun en kykene haalimaan palasia kasaan. Parisuhdekin oli pahasti menossa karikolle, mutta nyt sentään vaikuttaa, että se saadaan pelastettua. Teen koko ajan ihmeellisiä paniikkiratkaisuja enkä saa otetta mistään. Työttömäksi jääminen olisi varmaan oikeasti viisainta, että olisi aikaa harkita seuraavaa siirtoa, mutta ylitunnollisena mä en pysty ajattelemaan moista edes vaihtoehtona, vaikka säästöt kyllä riittäis.
Vali vitun vali.
