Koin keväällä 2021 massiivisen burn outin, eli noin puolitoista vuotta sitten. En ehtinyt nukkua enkä syödä, ja tein pitkiä työvuoroja. Ei ollut poikkeuksellista valvoa lähes vuorokautta samoilla silmillä ja tehdä töitä yhteensä 15-20 tuntia. Pahimmillaan sain nukuttua 20 minuuttia työvuorojen välissä, sillä työajat olivat todella epäsäännölliset. Sinä iltana soitto töihin tuli klo22.20. Unta sain kymmenen maissa.
(Ajoin siis rehua kuljettavaa yhdistelmää. Auto liikkui ympäri vuorokauden, kuljettaja vain vaihtui.)
Toipuminen on ollut yllättävän pitkällinen prosessi. Menetin lähimuistini melko pahasti, ja uuden oppiminen ja ymmärtäminen oli erittäin vaikeaa, toisinaan jopa mahdotonta. En osannut enää laittaa autosta vilkkua päälle miettimättä erikseen, vaikka olin silloin ajanut ammatikseni jo monta vuotta. Täällä Kuvakkeessa ihmisten pilkka ja iva minua kohtaan aiheesta tuntui todella pahalta, kun yritin pysyä keskusteluissa mukana, ja unohdin punaisen langan puolessa välissä ja ymmärsin väärin. (Eipä sillä, että oma käytös olisi aina täydellistä, mutta toisen sairauden pilkkaaminen on todella julmaa.)
Työskennellessäni edelleen rehuautossa paniikkihäiriöni puhkesi pahana uudelleen. Varsinkaan eväitä en pystynyt enää tekemään ilman paniikkikohtausta. Myös matkat töihin saatoin itkeä että en jaksa, ja haaveilla siitä, että ajan autolla metsään niin kovaa, että kuolen, eipä tarvitse mennä töihin enää. Itkin töissä ja kotimatkalla ja kotonakin. Silloinen puolisoni ei millään ymmärtänyt tilannetta, ennenkuin lahosin totaalisesti. Senkään jälkeen hän ei ymmärtänyt, miksi en voinut vain päättää toipua ja parantua viikossa. Se pahensi tilannettani entisestään.
Tänä vuonna olen eronnut, muuttanut ja menettänyt molemmat pappani. Vuosi on ollut raskas, ja toipuminen hidastunut. Jollain tasolla kuitenkin voin paremmin ja jaksan tuntea iloa asioista. Lähimuistini palautui joulukuun tienoilla, ja kykenen taas paremmin normaaliin elämään. Toisaalta paniikkioireet tuntuvat puhkeavan helposti, ja eväiden teko on todella vastenmielistä puuhaa. Smoothieiden tekoa suorastaan vihaan, mutta ne pitävät endometrioosikipuni niin hyvin kurissa, että en luovu niistä.
Ei tässä varmaan auta kuin hiljalleen rämpiä eteenpäin. Olen löytänyt rinnalleni ihmisen, joka ei syyllistä minua mielialanvaihteluista tai ahdistuneisuudesta, vaan usein kysyy, että mikä nyt on. Eilen liikutuin sanoessani, että olen kiitollinen siitä, miten hän kohtelee minua. Hän totesi, että "En minä voi sinua tuomita, kun en tiedä mitä käyt läpi". Se on yksi kauneimmista lauseista, mitä minulle on sanottu.
