Moarer

Jokainen askel jonka täällä astuit,
puhkesi sydämissämme kukkimaan.
Puhalsit aina sammutetun liekin
uudelleen palamaan, että meille
tulisi jano syttyä uudelleen.

Sinä olit valmis,
sinun ei tarvinnut koskaan vaeltaa
löytääksesi rakkaudelle sanoja,
ne löysivät aina sinut.

Viimeisinä hetkinäkin
ne vieläkin jaksoivat kantaa sinua,
rakastettuaan, luojaansa.

Jätit meille arvoituksen, tehtävän,
että oppisimme tuntemaan
löytämääsi kieltä, niin monilta
kadonnutta, salattua, jota
vain huulet toisiaan vasten
saattavat ymmärtää.

kuljen vaiti kodissani
tunnustellen muinoin
viilenneitä seiniäni

yritän rakentaa jotain muistoa
ulkoistaa kaiken tahtoni mykkiin esineisiin



hiljaisuus



jokainen lyönti jonka sydämeni lyö
kahlitsee johonkin todellisempaan
lopulliseen

kuljen vaiti
tunnustelen
kuinka kuolema
laskostuu hitaaasti

H ä m ä r ä n T i e t o i s u u s

S i s ä l l y s­­

I
Kunniaksenne
Aer
Valuvirhe

II
Näkyvän valon alue
Terra magenta
Täällä missä kaikki
Kaiken minkä me kerkesimme täällä näkemään
Kuvitelma

III
Surun ikkuna
Samsara
Myrskyjen
Rannaton
Halkeama

IV
Hiljaisuus
Ad infinitum
Yöhön uskoen
Säie
Mnemosyne
Klepsydra
Todellisuusvaikutelma

V
Matkamuisto
Saapuvat
Kuolemattomin
Fragmentit
Luz
Tupperware sovellus
Venus
Seraf
Tulenkantaja

VI
Hauras
Saima
Läpi kuultava
Temper
Ansion lista
Mene tekel
Anna


VII
Mauthausen
Nacht der langen Messer
Pandora
Ebediyet
Incognita
Vaihtoehtoinen todellisuus


VIII
1.
2.
3.
4.
Kiitos



I

Kunniaksenne


Suossa, maassa ja maan tavalla.
Niin hauraat ovat ihmisen kahleet,
vaan rahkeet sen joka tahtonsa voiman
ylittää, on solmuja katkova miekka
ja sellainen hellyys ettei sellaista ole.

Nostan maljan arvona sille,
joka sen arvossaan ansaitsee:

Onnea ihminen ja elä!
Sillä niin vähän meissä on aikaa
rakkauden tuntea kaikki.


Aer


Tuulen kaipauksen takaa vaitonainen palaa,
hiuksissaan muinaisen maailman tuoksu,
käsissään ikuisten laaksojen murheet.

Tähän metsään eksyy.
Täällä kaikki on liikaa,
juurettomat rangat tavoittelevat taivaita.
Sanat ovat niin lähellä totuutta,
että niille on annettu valta aineeseen.

Tämä kaipauksen kadonnut maailma.
Tämä ikuisten murheiden laakso.
Tämä kaikki ennalta eletty.


Valuvirhe


Armosi varjossa.
Metalliin pakotetun totuutesi
myöhempinä päivinä,
me rukoilemme repeytymättömien
muistojesi kosketusta.

Mitä meistä on tullut,
muuta kuin yksinkertaisia
marionetteja vääristyneessä
käsikirjoituksessasi.

Lopussa sanotaan:

”valo palaa kirkkaimmin,
polttaen kaiken, epätoivon,
rakkauden.”


II

”Jos me emme muista,
ainakin tunnemme,
ja ellei sydän,
niin ainakin ruumis.”


Näkyvän valon alue


Unessa maalasin mielettömän taulun,
sen värit olivat lempeästi rikkoutuneet
ja järjestäytyneet elämän kehiin;
kuin hallitakseen.

Lumesta kohosi kelmeä kajo
muistuttamaan minua,
alastonta hämärää:

Teimme siitä maailmasta omamme!


Terra magenta


Puut pukeutuvat etäällä,
langanlaiha valitus katkeaa,
kuin joku sirottelisi terälehtiä veteen.

Ummehtunut metsänpohja;
kaiku ei vastaa
Hiljaisuudessa ääni rikkumaton,
kirkas ja matala,

on jo ohi.


täällä missä kaikki


Ei muista sitä hetkeä,
joka pakottaa unohtamaan unen.
Aivan kuin jokin haluaisi suojella
joltain näkymättömältä pahalta.

Iltapäivän hauraimpina tunteina,
suru ja kaipaus mahdottoman.


kaiken minkä me kerkesimme täällä näkemään…


Magneettikuvat kääntyvät laelleen.
Tuijottavat silmät valotaulua,
joka heijastaa ihmisen ytimen
kirkkaammin kuin itse Jumala.
Kuuluu etäistä huminaa,
sanojen karatessa ikuisuuteen.

Ulkona puhjennut siipi lepattaa;
asfaltin uhri.
On yksinäistä vaipua,
kädet hartioita myöten ristissä,
että eläisi.


Kuvitelma


Välissämme musta aurinko,
valkeus ja varjo.
Kuinka jokainen sydän
herää luonasi hiljaisuudessa.


III

”En usko vielä valon voittoon,
mutta uskon,
että olen ensimmäinen joka polvistuu.”


Surun ikkuna


Savun varjona vain minä kuljen
kohti loppua katkeraa,
ja liian monesti silmäni suljen
sinulta rakkaani ainiaan.

Mihin laskisin enää pääni,
savunharmaan, jäätyneen.
Ei lämpöä tunne, ei sääli,
se joka korjaa rikkoutuneen.


Samsara


Ken aurinkotuulten piiskaan
kera rakkauden astua saa,
yli sen mustanvalkean filmin
joka ruumiista kajastaa.

On onnen ikuisuuden hän löytänyt
ja maa,
mikä ennen oli musta,
nyt lailla tulen roihuaa.


Myrskyjen


Tyrskii meri rannaton,
laineen ääni lohduton,
kuin etsisi se jotain.
Kuori kova ehdoton,
silti muisto jossain on;
lämpö auringon…

Varjona nyt kulkee maan,
huoletonna ainiaan
saattaa tulta hiipuvaa.

Kuin tyrsky meren lohduton,
kuori kova ehdoton.
Ovat kaikki sanat rauenneet,
sun tähtes sammuneet.


Rannaton


Et paeta voi sa kuolemaa,
se sieluun kahleen kaihertaa.
Sen ääriä ei milloinkaan,
pysty hauras liike murtamaan…

Niin kuin taipuu kaisla katketen,
myös loppuu aika ihmisen;
se onni onkin ainoa,
se ainoa mitä on,
se ainoa mitä on.


Halkeama


Ei koskaan enää halaa
mua maailman mielettömyys,
on kuin kaikki katoaisi salaa,
murheet, rakkaus, pysyvyys.

Virran viertä jatkaa
silti sävel tumma, sininen.
Oi kuinka tätä matkaa,
en millään jaksanut ma en.


IV

”Sairashuoneen täydeltä
elämätöntä elämää;
varjoja kaikki tämä särkyvä.”


Hiljaisuus


Gammakone vaeltaa yli turtuneen ruumiin.
Peltikatossa hypnoottisesti
räpsähteleviä loisteputkia.
Ilmastointilaitteen humina hukuttaa
hiljalleen aaltoihinsa.

Pois.

Ei halua enää maata paikoillaan liikkumatta,
kuin kuollut teräksisessä arkussaan.

Ennen pitkään nämä lyhyet yksinäiset hetket
kestävät liian pitkään
ja häviävät elämälle.


Ad Infinitum


Ehkä se tapahtui minulle,
en oppinut lentämään,
rakastamaan oikein.
Toisille,

minussa on aina
sanoja liian vähän.


Yöhön uskoen

Pulvis et umbra, kaikki epätodellista, unta.

Katselee kaikkea peilistä,
kuin yrittäen luodata valoa pimeyteen.

nytkähdys:

sen aallot ovat liian korkeat
sen monimutkaisuus liian haastava
sen kaleidoskooppimaset eleet
liian
arvaamattomia..

Silti en huuda
..kuiskaan

kunnes ennaltamääräämätön kohtaloni koskettaa pohjaa.


Säie


Me tuulien kääntyessä huomaamme sen,
että joku vihaa jokaista sanaamme, liikettä;
kuin pakotettua ääntä pimeydestä.

”Päivät ovat menneet sijoiltaan
ja ne suutelevat rauenneita hetkiämme.”

Kaikki ovat vanhentuneet, ihmiset, aika.
Kuinka täällä aina on taisteltava sitä vastaan heittäytyen,
lämpimin käsin,
kylmin sydämin.


Mnemosyne


Totuuden järkkymättömät
tavoittelijat,

mielen titaanit:

miksi eläisin muiden elämää,
sillä kerran kuitenkin
kuolen oman kuoleman.


Klepsydra


Jos vain voisin,
soisinko,

kuinka heleästi kenellekään.


Todellisuusvaikutelma


Pelon ajamana,
käsien tavoittamattomissa.

Kaikesta kuullusta kaukana,
viimeisen puun varjossa,
varjelen ja suojaan.


V

”Ei heistä ole sädekehäksi”


Matkamuisto


Rakkaus on kärsimystä,
runous on kuollut.

De savoir la menace
Et durer.

Tuntea uhka ja kestää.


Saapuvat


Tuskan kauhea purkaus,
kun Jumalan tuuli suonet katkaisee.
Se kantaa viestin veren,
mikä sydämen halkaisee.

On nälkä tullut viimein,
se huokuu kuolemaa,
ja sitä armoa uottaa,
kuin unta huumaavaa.

Vapisee varjot, juuret,
valon akordit puhaltaa.
On hetki tullut kun suuret
poimivat omiaan.

On sateen jälki raskas,
jättiläisen.


Kuolemattomin


Valo himmennyt kiviseltä kotitieltä.
Niin hiljaista ennen suurta huokausta.

Vääjäämättömästi laahustaa
elämä kohti sen syliä, ettei voi ymmärtää
huolta huomishaamun kohtalosta.

Totta, onni koetaan surun kautta.
Miksi silti annamme sille voiman toimia,
juuri haluamallaan tavalla meissä.


Fragmentit


Kaikki täällä vähäksi käy,
elämättömien ihmisten varjot,
vaivalloiset matkat valon rajoilla.

Kaikista tunteista läsnä on pelko,
joka hauraimpana hetkenä toteuttaa itseään.

Nämä kaikki taltioidaan
myöhempien päivien lepoon:

Verkkokalvon ääretön hiljaisuus.
Fotoreseptoreiden syvä koskemattomuus
varomattoman lähestyjän oikusta.
Planeetanpelko assimiloituneen taajuuden särkyessä.

Kuolleiden Jumalien pneumaattiset oireyhtymät.
Teloittajien kuvat haalistuvat.
Lakonisten vallanpitäjien alati
fragmentoituvat sielunmaisemat.

Muistaisinpa vähän kuitenkin kaikesta,
katkeruuden pyrkiessä iholle.

Muistaisinpa edes sanoista,
lähes halaukseen painavista,
kuinka totuuden liekkiä en saanut
puhallettua niihin milloinkaan.


Luz


Sellaiset puut
jotka taipuvat polun ylitse,
ja päästävät lävitseen
roskahuoneen seinään tarttuvan varjon;
ihmisyydestä antavat valon,
mutta eivät kutsu sitä omakseen.


Tupperware sovellus


Tunteiden välillä vallitsee
hermeettinen koherenssi.

Selvästi on kuultavissa
onton kappaleen äkillinen luhistuminen,
kun kaksi toisille vierasta
raottaa varovaisesti purkin kantta.


Venus


Se loimu joka viipyi poskillasi aamutähden kajossa,
sai minun ihoni hengittämään,

kuinka kiviset huulesi painautuvat iholleni ennen iltaa.


Seraf


Päivän värisevin hetki,
huultesi kuiskauksen välinen
tuokio sulaa ikuisuudeksi.
Enkä tahdo irti, tahdon
kuin vettä janoava lähteeseen,
hukuttautua yhä syvempään
kammioiden sykkivään kirkkauteen.


Tulenkantaja


Läpi tämän kalvon
lepään viileään veteen,

että tuli sammuisi,
että tulisi uudelleen jano
syttyä uudelleen.


VI

”Kaupungin ylle satoivat oudot laulut,
ja minä tanssin,
kuin eilistä ei olisi koskaan.”


Hauras


Minkä virran me ylitimme,
en rohjennut katsoa.

Jossain pimeässä irtautui
repeävän silkin ääni,
vai kenties kyynel,
joka luhistui rahisevan hiekan varjoon.


Saima


Sanan piti vavahduttaa maailmaa,
teon piti kammeta se akseliltaan.

”Hengität jo toista ilmaa.”

Ihminen muuttaa kaiken,
sanat ja teot välineitä,
joiden käyttäjän taito ratkaisee.


Läpi kuultava


Päivän suojasta koitimme hiipiä,
heiveröisillä raajoillamme koetella
tahtoamme yön viekkautta vastaan.

Kiemurtelimme läpi punertavien torien,
yli tukahduttavien kosmisten joukkohautojen
raahasimme toinen toistamme, etsien kotia,
joka olisi tuntunut syliltä.

Lopussa vain sydämemme löi säännöllisesti,
ja kaiken muun annoimme hiipua,
paitsi läpipolttavan kaipauksen.


Temper


Esineiden mykkä todellisuus,
meille luotu ulkoinen muisti.
Huoneet täynnä toiveikkaita riimuja;

korkea keskipäivän kynnys,
ovi toiselta puolelta kylmä.


Ansion lista


Siddhartha Gautaman kärsimys
ja valaistuneet,

Jeesuksen Kristuksen kärsimys
ja valaistuneet,

Robert J. Oppenheimerin tuotantoyksikkö
ja valaistuneet;

joiden ansiosta 200 000 sielua
sai välittömän yhteyden.


Mene tekel


Ihmiset,
vainajat,
unohduksesta juopuneet,

kuunnelkaa:

kreikkalainen joki on jo kuivunut…


Anna


Syvään utuun leikkautuu
kahden kaupungin peilikuva.
Sade tiputtaa harmaat laskoksensa.

Kupolien järkkymättömässä loisteessa,
kuolleen pilven sikiö irtaantuu; kuihtuu,
kunnes etäinen mielikuva
heijastuu Nevan pintaan
sinusta.


VII

”Emaloidussa katseessa
Isfahanin kultainen aurinko,
hänen laskeutuessaan onton taivaan alle.”

Mauthausen


Uurna raskas käsissä kantajan,
kun rakkaat kannettavana on.
Tuhkaa tämä aika ihmisen,
vaipuessaan syliin iäisen.

Hitaasti valuu joukko tumma
kohti maata ammottavaa.
Heidän muistonsa ovat kuin unta,
he kera Serafein vaeltaa.

Väsyneenä kohoaa väsymätön käsi:

”He ovat menneet,
mut kukkii se maa,
mi´ heille levoksi on suotu.”


Nacht der langen Messer


Tämän puoleinen ovi tuonpuoleiseen,
syntymän jälkeinen aika;
pieni sykähdys ennen
maan vapauttavaa vaikutusta.

Kahden pimeän välissä huojuu puu,
huomenhaamun kajosta
illan peittävään viileyteen.

”..mitä on ennen kuolemaa?”

Et vastaa.


Pandora

Avaa ovesi ja päästä minut sisään,
kaikki piiloni ovat pettäneet.
Sulje silmäni että näkisin lisää,
mihin kaikki tunteet ovat kadonneet.

Mitä kauemmaksi kävelen,
sitä vähäisimmiltä puheet kuulostavat.
Mitä kauemmin odotan,
sitä kauemmaksi kaikki karkaavat.

"Laske minut viileään veteen
kunnes kaikki lopulta pelastuu.
En jaksa polvistua enää kenenkään eteen,
joka väistämättä tuhoutuu."


Ebediyet

Nämä aamun kalpeat tunnit,
silmät kuin tulialttarit ja hetket ennen;
gordionin solmu, kädessä tylsä miekka.
Enkä millään jaksaisi ratkaista
vuosituhantista ongelmaa.

Ken tästä käy,
saa kenties kaiken.


Incognita

Minua koskettaa tuulen vaivaama henkäys,
olen matkalla jonnekin en tahdo tietää.
Pysähdyn paikalle jossa haamut,
ei eilisen vaan huomisen
tulevat minua vastaan;

(kuin vanhat ystävät joiden nimiä saa muistaa)

Mutta kasvot minä muistan,
vaikka kuinka toivoisin ne unohtavani.

Tuulen vaivaamana,
matkalla jonnekin,
en tahdo tietää
unohtaa.


Vaihtoehtoinen todellisuus

Lasiuvussa lepattavat siivet
ajasta leikatut murheet ympärillään;
kyynelten tomu samettinen.

(Elämä joka on jo valmiiksi eletty harhaan,
vaivalloisesti kohti heittäytyvää maailmaa.)

Ja hänen smaragdeiksi hioutuneet silmänsä
eivät enää liikkuneet tämän puoleista
horisonttia varten.


VIII

"Se kahlitsee käteni, jalkani,
hetken tarkkuudella viipyy ihollani.
Kuinka tähän sydämeen on kenenkään hankala asettua."


1.

Suru kulkee minussa yksin.

Ei sillä ole rantaa mihin nousta,
horisonttia johon laskea katseensa.

En minä siltä paljoa ole koskaan pyytänyt,
antaa anteeksi tai ottaa iäksi omakseen.

Suru kulkee minussa yksin.


2.

Helppoa olisi elää onnellisesti,
mutta kun maailman ja minun näkökulmat
eivät alunperinkään kohdanneet.

On niin pirun vaikeaa keksiä tulta uudelleen.


3.

Synnyin lahjaksi jota en ymmärrä
vielä tänäkään päivänä.

Pitäkää te vain helppo minäni,
olen umpisolmussa loppu ikäni.


4.

Vältellen valtakirjoituksia,
kuljen kaitapolkuja pitkin ihmiskunnan eteiseen.

Odotan.

Käsissäni kannan välinpitämättömyyttä,
harteillani uhmaa turhaan poltetuilta vuosisadoilta.

Olen sivuiltani unohdettu, ummehtunut metsänpohja,
eikä kukaan pysty minua enää lukemaan,

edes postuumisti.

Kiitos

Minulla ei ole mitään muuta
kuin nämä sanat jotka kirjoittaa,
tuntemattomana tuntemattomalle,

että edes joku pääsisi lähelle sydäntä,
totuutta ja sitä matkaa,
jota varten tarvittiin suurimmat alukset
ja määrittelemättömin satama.

Minä olen vielä täällä,

palatkaa, kuunnelkaa.

"Ole sinä ikävä,
elämän kaipaus,
kipinä.."

Kulje poluilla hämärillä,
laske jalkasi veteen viileään,
odota minua saapuvaksi
ennen kuin portit aukeavat.

Minä olen tullut kun tiedät,
ettet minua enää kaipaakaan,
että et tunne kätteni kosketusta,
et hengitystäni seuraavaa.

Laske hiuksesi viileään veteen,
anna huuhtoa joka suortuvaa,
on viimeinen aika tullut eteen,
portit aukeaa, raukeaa maa.

Kun mieli reagoi epäluonnollisella tavalla luonnolliseen reaktioon.
Se hyytyy kiinni kuin pakkasenpurema,
eikä päästä irti vaikka kuinka riuhtoisit.
Seuraat pitkällä katseella ohi lipuvaa maailmaa,
niin sumuista ja usvaista, kuin hetkeä ennen kuolemaa.

"Kuin tämä maailma olisi paikka jossa elää,
epätodellinen, horjuva."

Sinussa ei ole mitään vikaa,
ruokit itseäsi ruokottomilla mahdollisuuksilla
jotka jäävät aina tapahtumatta.
Pyörä pyörii samaa rataa, tasaisesti ja hiljaa
liukuu tuska eteiseen.

ENNEN

Nämä aamun kalpeat tunnit,
silmät kuin tulialttarit
ja hetket ennen;
Gordionin solmu,
kädessä tylsä miekka.

Enkä millään jaksaisi ratkaista
vuosituhantista ongelmaa.

Ken tästä käy,
saa kenties kaiken.

SINULLE JOKA KUUNTELET

Vala uskosi minuun että jaksaisin,
tämän pimeän hetken, tämän tuhkaisen maan.

Vala toivosi minuun,
että pystyisin hänet nostamaan ilmaan,
edes hetkeksi vaan.

Vala rakkautesi minuun,
että repisin,
reiän tähän varjojen maailmaan.

Veitsesi terällä,
mykkien sanojen silpoessa
välistämme ilmaa.

Kuoresi murtumattomuus
(että tuntisi itsensä toiseksi).
Tuo virnistävä naamio,
jonka tarkkuudella rakensit,
herkkyytesi ehdoilla.

Minä tiedän,
kaikki ei ole vielä hyvin.

"Raukeat ovat kädet,
jotka tietoisesti tekevät kaikkensa
kadotettujen rakkaidensa eteen."

Limittäin kulkeva aika,
äiti isä
ja se minkä koneen se kerkesi
tänne rakentamaan.

Katsoin siihen syvemmälle
kuin koskaan aikaisemmin.
Yritin muistella kadonnutta lapsuutta,
tavoittaa jotain joka olisi todellista;
lähdettä,
muutakin kuin havinaa geenien rappeutuessa.

Ja vielä kerran kokosin sen,
paloittelin ja tutkin
jokaista palaa huolellisesti.
Aikojen saatossa niistä jokainen oli kulunut,
kulmat pyöristyneet, värit haalenneet;
kuin vanhasta sanomalehdestä.

Ne eivät olleet enää niin uhmakkaita,
merkitykseltään teräviä.
Osa niistä tuoksui syliltä ja lämmöltä,
osa syksyn ummehtuneelta yöltä.

Suljin sen,
sillä en jaksa vieläkään uskoa valon voittoon,
mutta uskon, että olen ensimmäinen joka polvistuu.

Ei minulle vaan meille,
antaisit hengen ontua hetken;
levottomasti.

Ei etteikö tahtoa olisi
rakastaa valtavasti, mutta
oikeiden syiden puuttuessa,
on tyydyttävä vääriin.

Järjen vihollinen,
nauti siitä että vielä voit.

She sings our songs
with broken eyes.
She sighs for the
better days to come.

For my just passing by heart
she weeps; lonely and dreary.

Eternity of solitude is our role,
in this forbidden play of relics
and ornaments of destruction.

Who are we to blame?
::when the primordial judgement rains.

Who are we but shame,
in the evening of her pain.