Niin kaikki on nyt selvää, kun viimein saapuu hän.
Huuruun ikkunaan hän piirtää sydämmen.
Eikä anteeksi hän pyydä, vaan pyytää enemmän.
Hän tahtoo että unohtaisin sen, kuin lapsi painajaisen.
Hän jättänyt on kaiken, nuo päivät tummuneet.
Kun tuntenut mä häntä enää en.
Ois piilottanut kaiken, lakaissut pois sirpaleet.
Ja nyt hän vieressäni istuu hymyillen, mua katsellen.
Niinhän taas, tuo liekki rinnassaan, mua saapuu katsomaan.
Vain käsivarsiltaan, voi nähdä jäljet pimeyden.
Kunhan taas, kuin tuuli purjeissaan, vain tahtoo puhaltaa.
Minut viedään mukanaan, vaan yksin vietän tämän Perjantain.
Niin se on kai Rakkautta vain?
Rakkautta vain.
Hänen viereillään mä valvoin, häntä uneen peittelin.
Ja nyt hän on taas täynnä elämää.
Hänen murheensa mä kannoin, vaan nyt huomaan kuitenkin.
Että kaipaan omaan huoneen hämärään.
Kun en jaksa enempää.
Niinhän taas, tuo liekki rinnassaan, mua saapuu katsomaan.
Vain käsivarsiltaan, voi nähdä jäljet pimeyden.
Vaan tänään jaksa en.
Kunhan taas, kuin tuuli purjeissaan, vain tahtoo puhaltaa.
Minut viedään mukanaan, vaan yksin vietän tämän Perjantain.
Niin se on kai Rakkautta vain?
Rakkautta vain.
Niinhän taas, tuo liekki rinnassaan, mua saapuu katsomaan.
Vain käsivarsiltaan, voi nähdä jäljet pimeyden.
Kunhan taas, kuin tuuli purjeissaan, vain tahtoo puhaltaa.
Minut viedään mukanaan, vaan yksin vietän tämän Perjantain.
Niin se on kai Rakkautta vain?
Rakkautta vain.
