Z.eta

Tulit silloin luokseni,olin pieni lapsesi,annoit mulle onnesi ja kestävän turvasi. Helvetintietä kuljin vain,sinä aina seuranain. Näimme pahimman pimeyden ja aidon viattomuuden. Sua silloin ymmärtänyt en,mut lopulta sain nähdä sen,miten maailma meitä kohtelee,kadut meitä runtelee. Silti mua sä suojelit,mun kanssani sä harhailit. Halusin sut välillä unohtaa ja unohdin,mut useasti rukoilin,vaikka missä menisitkin sä mua aina hoivaisit. Vaikka muut mut hylkäsi,sä mua aina rakastit,jos mua joku satutti,lohdutit ja paransit,kärsimykseni poistit. En ilman sua tahdo elää,ei maailma riitä enää. Sua vain mä tahdon rakastaa,toivon,että kaiken kanssani jaat. Sinua minä rakastan,vain sinua minä odotan,sinä minut kokoat,sinut minä haluan. Onneksi tiedän sen,että minua rakastat eniten.

Z.eta

Mietin: Miten jaksan huomisen ja vielä tulevatkin huomiset? Olen vahva,tiedän sen,sillä muuten en tätä edes kirjoittaisi Vanha sanontahan kuuluu, että: Jokainen saa harteilleen vain sen verran taakkaa,kuin jaksaa kantaa. Minun taakkani yltää äärettömyyteen,joten pohdiskelen voiko vanha sanonta olla paskapuhetta ja että romahdan?? Pää on täynnä kysymyksiä,joihin en löydä vastausta,suurimpaan osaan kysymyksistä vastauksia ei edes ole.Kysymyksiä ilman vastauksia olikin enemmän,kuin aiemmin tiesin. Mennyttä ja tulevaa ei pitäisi miettiä,vaan elää tässä hetkessä. Olen mokaillut viime vuosina niin paljon,ettäon pakko ajatella kaikkia hetkiä,jotta saisin elämääni jotain suuntaa,jonkinlaisen balanssin. Pitäisi osata unohtaa tai ainakin yrittää haudata menneet,mutta koska on olemassa riski,että tulevaisuus tuo menneet takaisin elämääni,jopa pahempina,kuin ennen. En tiedä miten toimia.
Elän siis aikaa jolloin on tehtävä hyvin pian ehkä elämäni suurin valinta: Miten elää elämääni? Viimeinen risteys on tullut kohdalleni ja pian on päätettävä kääntyäkö oikealle vai vasemmalle,sillä valot ovat jo keltaiset ja vihreällä on liikuttava jompaan kumpaan suntaan,sillä jono perässäni miettii myös: Kääntyäkö oikealle vai vasemmalle. 29.10-08 klo. 04:38

Z.eta

Kaksi sydäntä,toinen sun,toinen mun. Sun on mun ja mun on sun. Sielut kierretään toisiinsa yhteen yhä lujempaan,ei onnelliset päästä koskaan karkuun sielujaan.
Rakkaus,rakastettuna olo,tunne siitä,että rakastaa,tieto siitä,että ei voi elää ilman toista. Se on sitä mitä jokainen hakee elämältään,tästä julmasta maailmasta. Onneksi kahden sydämen ja sielun yhteinen matka ei pääty koskaan,se on ikuista.
Ikuista rakkautta.

Maailma pettää ja tulee petetyksi,siksipä sillä ei ole mitään tekemistä totuuden kanssa.Aina rangaistusta vihataan,mutta syntiä rrraaakastetaaan.. mutta muistakaa jos kurotatte kuuhun,olette vähintäänkin kauniiden tähtien joukossa..

Syöttinä veteen,sun kuvasi eteen,valuu hopea,polttava nopea. Näetkö nuo kaksi kultaista kalaa,silmäsi syttyvät,vedessä palaa... Z.eta

Lokakuu-05 päiväkirjani tuotosta...

Kun mä lähdin tähän peliin,
mulle säännöt selitettiin,
myös vaarat ja tän mukana tuleva paska kerrottiin.

Mua nyrkeillä hakattiin,
seinille heiteltiin
ja alitajuntaankin moni asia iskettiin,
siitä kaikesta mua monesti varoitettiin.
Liian myöhään,
olin astunut jo helvettiin.

Nyt mietin,
miksi kaunis pilattiin,
mitä sillä voitettiin?

Kai me kaikki uskotaan jotenkin jonkinlaisiin ihmeisiin,
mutta kukaan ei usko ympärillään oleviin ihmisiin.

Tunteita ei koskaan saanut tai kannattanut näyttää.
Millaista onkaan elää sellaista elämää..

Lopulta muhun luotettiin,
paljon vaadittiin
ja liikaa odotettiin.
Olin hukkua stressiin ja negatiivisiin tunteisiin,
tajusin sotkeutuneeni maanpäälliseen helvettiin.

Mitä musta oikein lopulta haluttiin,
niin paljon luvattiin
ja suuriin piireihin sisään työnnettiin?

Välillä ystävieni kanssa vajottiin pohjalle alas,
mutta sieltä sitten noustiin aina reunalle ylös.
Jälleen taas vajottiin ja noustiin
ja hajottiin sekä nautittiin.

Uskottiin,
ja se usko menetettiin,
toivottiin
ja pian toivokin kadotettiin.
Piru toivotti hymyillen:
Tervetuloa Helvettiin!

Voimani ja mut hiljalleen tuhottiin.
Voin pahoin ja nukahdin aina kyyneliin.

Me itseemme usein eksyttiin,
itse tartuin aina vain piikkiin,
olin koukussa hitaisiin ja nopeisiin,
piriin ja heroiiniin.

Monet päivät hitaissa nuokuttiin,
mutta lopulta aina toisillemme vain huudettiin ja vittuiltiin.

Pirillä sitten taas valvottiin,
yöt pahojamme ja rikoksia tehtiin,
monet paljastuneet sakkoihin tuomittiin
tai eripituisiin vankeusrangaistuksiin.

Kun nyt katson aamusumun seasta mun ystäviin,
kyyneleet nousevat jälleen mun silmiin.

Mä väsyin mun omaan kotiin,
mua turhaan heräteltiin ja elvytettiin.

Nyt katseet nousevat ruumiistani ylös sumuisiin tummiin pilviin,
vihdoinkin,
mut siitä kaikesta vapautettiin.

Ystäväni,
muistattehan tunnit,päivät,kuukaudet,
ne asiat
joita yhdessä tehtiin.

Vitustihan me tyrittiin ja sitä sitten surtiin,
paljon myös onnistuttiin ja siitä aina iloittiin.

Kun tuntuu pahalta katsokaa vähän aikaa taaksepäin,
muistoihin ja menneisiin vuosiin,
kaikkiin yhteisiin hetkiin.

Muistot ikuisesti säilyy
ja kuvani kai mielessänne häilyy,
toiset pettyy,
ei tää silti ollut teidän syy.

Mä kyllästyin piikkiin,
piriin ja heroiiniin,
siihen ikuiseen pelkoon,tuskaan,
kyyneliin ja paniikkiin.

Anteeksi,nyt mun mentävä on,
mutta enää en ole onneton.

Tuuli voimaa jo lyö mun hentoisiin siipiin,
nousen hiljalleen kauas ylös korkeuksiin.

Hymyillen katson vielä mun läheisiin,
mutta nyt mentävä on kauas,
paratiisiin...

Z.eta