yöPerhonen

Mustetta mun käsillä,
mitä meistä on jäljellä?
Niska kylmilläväreillä,
en tavoita millään eilistä.
Tahra keittiön päydällä,
olenko se minä?
Puolityhjä lasi
ei ole koskaan puoliksi täynnä.
Onko ontossa puussa ollut
joskus jotain sisällä?
Olenko minä ollut aina näin tyhjä?

Taas on oltu monta päivää syömättä. Luulin tosissani että tämä ero ei tuntuisi missään, mutta tänään tuli ensimmäinen romahdus. Miten voin olla ystävä sellaisen ihmisen kanssa jolle tahtoisin jatkuvasti kertoa tunteistani, halata, suudella, pitää lähellä. Olikohan ero edes oikea ratkaisu? Tarkoituksena oli olla satuttamatta kumpaakaan, mutta erossa olo tuntuu kaikkein pahimmalta. Kamalaa kuulla jälkeenpäin ollensa turhaan vihainen, vaikka ei hän edes tiennyt että suutuin.
.. Olisi ehkä helpompaa jos olisi ystävä joka ymmärtää mutta ystävän neuvoja voisin hyvin rinnastaa maija villkumaan lyriikoihin "Ne sanoo: Hei, sä oot upee nainen sä pystyt mihin vaan. Leikkaa erilainen tukka mene brasiliaan...
....Rakas auta mua, tule takaisin ja auta mua. Täällä vain idiootit neuvoo mua, enkä ilman sua mä millään mitään tee..."
Näin meillä, vaikka en väitäkkään että ystävissäni mitään vikaa olisi, mutta joskus kaipaisi ennemmin ymmärrystä kui perseelle potkimista..

Vihaan sitä miten kauneus on niin tärkeää.
Miksi sen pitää silti olla minulle omakohtaisesti tärkeää?
Ei siinä ole mitään järkeä.

Ikävä tekee reijän seinään.
Kaipaus kaivertaa jäljen elämään.
Kasvosi eivät suostu lähtemään.
Omistan kaiken sinulle tänään.
Kotini sortui kun lähdit.
Ei ole kuin tyhjä talo
täynnä kaikuvia huoneita.
Lattialla lasin sirpaleita
jalka pohjaan juuttuneina.
Suljetuin silmin etenee.
kynnen jäljet jää kämmneen.
Hetki eilisessä, pysähtyy eteiseen.
Laske hitaasti kymmeneen.
Kun kyyneleet loppuvat
hyppää hyiseen veteen ja
unohda.

Kun jotain pelkää koko elämänsä ja ajattelee jatkuvasti, alkaa pelosta muodostua pikkuhiljaa kieroutunut fantasia.
Minä olen pelännyt syömishäiriötä niin kauan kuin muistan. En ole koskaan pitänyt itseän ylipainoisena tai häiritsevän rumana, mutta varsin ailahteleva ruokahalu on huolettanut jo kauan. Muistan nähneeni kauan sitten elämänkerta elokuvan eräästä juoksijasta joka sairasti bulimiaa koko ikänsä. Se on jäänyt mieleeni lähtemättömäsi ja vaikka ajattelen asiaa pelolla ja inholla tauti kiehtoo minua tahtomattani. En koskaan haluasi kokea niin kamalia asioita, enkä muutenkaan kokea mitään "itse aiheutettua" sairautta, mutta toisinaan tuntuu kuin olisin jo aloittanut päättymättömän matkan mielen rajoille.
Joskus saattaa kulua useita päiviä niin ettei ruoka kertakaikkiaan maistu ja elän monta päivää pelkillä aamiasilla. Näiden kausien jälkeen tulee äkkiä syötyä ylenpalttinen määrä kaikkea mikä on suolaista tai rasvaista ja sitä seuraa aina paha olo mutta olen päättänyt olla antamatta ylen. Toisaalta luulen että pelko on saanut minut hitusen luulosairaaksi, pelkään sairautta niin paljon että osin jopa saatan kuvitella sairauden oireita. Uskon kuitenkin olevani järjissäni vaikka ahdistus toisinaan ottaakin valtaansa. Jos jollain on vastaavanlaisia kokemuksia, olisi mielenkiintoista kuulla kyseisistä tuntemuksista.

....Ja mä huudan kuuroille korvilles -En ymmärrä mikä sun on,
hän on uskollinen ja nuhteeton. Tääl on kaikki mitä etsinyt oot.
Ja sä katsot mua niinkuin näkis et, käännyt ja pois kävelet.
En tiedä missä sä harhailet, mutta aavistan; joskus vielä palaa et...

Kuin höyhenen hetkessä puhalsit harteiltani raskaimmat pelot.
Kosketuksesi saisi varmasti taivaankin sytyttämään tähtiinsä valot.
Minä herään hipaisuun poskellani, kultaiseen valoon
ja muistan hopeisen yön jonka vierelläsi valvoin.
En tiedä kumpi on kauniimpaa,
katsella kun nukut vai herätä aamuun sinun kanssa.
Olet vahva ja silti käsissäni niin hauras.
Valutat minuun voimaa ja sitten vietkin jalat alta.
Sinä annan kaikkelle merkityksen, sinun vuoksesi jaksan aamulla nousta.
Toisaalta millään ei ole edes väliä.
Ei muulla kuin sinulla.

haluaisin kertoa sinulle kuinka pelkään menettäväni sinut noille kaikille kauniille.
en minä osaa tehdä itsestäni sellaista mistä sinä pidät.
ei kajaali kulje kasvoillani kauniina vaikka kuinka yrittäisin.
vaikka päivä kaudet mietin kuinka tekisin sinuun vaikutuksen,
verhoudun mustaan elän sinua palvoen.
tuntuu ettet edes huomaa kuinka sinun tähtesi olen tehnyt tämän kaiken.
olen ponnistellu ja yllättyen huomannut kauinka paljoon pystynkään,
mutta sinä katsot läpi kaiken sen kuin olisin vain tapa,
rutiini joka päiväinen jolle ei tarvitse aikaansa uhrata.

Oih.. minuun sattuu minä itken minä huudan, mutta kuin unessa kukaan ei kuule ei huomaa. kuin vatsani auki revittäisiin, kuin käärmeitä suustani ulos yrittäisi.
yritän ne oksentaa, pikkuhiljaa kavalasti tunnen kuinka ne minut tukehduttaa. sormenpäistäni hentoisista, ihon läpi muurahaiset tietänsä kalvaa.
ja minä en voi anoa loppua, en estää kidutusta. olen okailla kiinni köytettynä maassa.
ja katson kuinka peto tekee saman heille pienille viattomille tytöille ja se koskee minuun eniten. en voi varoittaa, en heitä auttaa. hiljalleen muurahaisten kuhina kuuluu yhä kauempaa, okaiden piikit tuntuvat löysäävän otettaan ja minä saan vihdoin hengitettyä.... sisään.... mut ei koskaan kai ulos, maailma on kadonnut.

vihaan niin kauneutta.
vihaan niin tunteita.
olisinpa kylmä, sydän vailla rakkautta.
en tuntisi vihaa en pelkoa tai ahditusta.
en olisi huolissani aiheuttmamastasi kivusta.
olisin kyyninen peto, enkä tuntisi sääliä
katsoisin ilmeettömänä kun revit sydämmeni.
sillä ei olisi väliä.