noh...miulla se alko ihan ekaluokasta saakka. olin helppo kohde, aina luokan lyhyin.eristys, ympäri nurmikkoa pyörittäminen niin että polvet vihreinä...myöhemmi vähä helpotti kunnes siirryttiin tänne ja alotin 6 luokan. sillon alko haukkuminen epäsikiöks ja sitä jatku 9 luokkaan saakka. tietysti 13 vuotiaana alotin viiltelyn, meinasin monesti juosta auton alle.hakkasin itteäni, viiltelin kädet verille. eihän sitä paskaa oloa edes oikein huomattu kun osas vaan hymyillä...

olo oli enemmän kun paska, henkisesti loppu ja teki toisaalta mieli vaan antaa kaiken olla ja luovuttaa.

mun tarinaa ette varmasti haluis kuulla..

no itellä se alko 5 luokalla kun luokalle tuli 10 uutta tyttöä. ne sai koko luokan täysin sekasin ja mua ja mun muutamaa kaveria alettii syrjimää. parhaiten muistan miten yks tyttö mulle sano mun housuista et oonko ruvennu käyttämää 60-luvun vaatteita... toinen oli se et pojat keksi älyttömiä lempinimiä ja kiusotteli niitä ja haukku et oon mukamas hyvä koulus vaiks keskiarvo alle 8 ollu jo sillon. se, että mun kaverit oli hyviä koulussa johti siihe et munki oletettii olevan.
no yäasteelle siirryttäes kirjotin siihen hakupaperii sillo pitkän listan nimiä joiden kanssa EN halua samalle luokalle ja ne 3 kaveria joide kans halusin. kävi hyvin, pääsin semmosel luokal mil toivoin, mut kiusaajat oli edellee samas koulus ja inhottavii katseit tuli vähä väliä. aattelin et kaikki kuitenki on hyvin, mulla on ne muutama kaveri.
kuitenkin nä mun 3 kaveria löys mua parempaa seuraa ja neki jätti mut yksin loppuje lopuks. 7 luokka meni kotona ja koulussa, ei ollu kavereita joide kans olla. kuitenki siitä pikkuhiljaa aloin saada kavereita ja elämä alko menee paremmi. kuitenki koko aja sain ja edellee saan kuulla mun vaatteista esim ja sain ja saan inhottavii katseit.
ja nyt amiksessa tunnen itteni jälleen koulukiusatuks, koska oon aina se viimene parivaihtoehto, oon aina väärässä toiste kommenteista päätelle jne.

mun koulukiusaamine ei oo ehkä ollu niin pahaa ku joillaki mut se et on paljo ollu esim kotona ongelmia ni on saanu aikamoisee tilanteesee mut :) kävin psykiatrilla vuoden tossa 16-17 vuotiaan koska olin aika lähellä itsaria eikä siit kyl ollu mulle mitään apua mut usko parempaan huomiseen :)

Tokalla luokalla mun luokkakaveri väänsi mun vasemman käden nimettömän niin, että eka nivel mustui. Sekin vain sen takia, kun oltiin menossa syömään ja opettaja sanoi, että mennään junana eli otetaan edessä olevan olkapäistä kiinni. No, edessä ollut tyttö ei pitänyt ajatuksesta ja sitten kun sovittiin, että luokan ulkopuolella saan ottaa olkapäistä kiinni, se hermostuikin ja väänsi mun sormen. Opettaja onneksi puuttui asiaan. Tosin vanhempainilloissa väitettiin, ettei mitään koulukiusaamista ole. Juu ei, muuten vaan yhdelle tytölle laitettiin tuoliin milloin liimaa, milloin purkkaa tai ties mitä.
Ysillä sitten alkoi kiusaaminen uusiksi. Mä olin meidän luokassa se ainut, jolla ei ollut luokassa kavereita. Se "kolmas pyörä", "ylimääräinen". Pyyhekumin ja paperin palasia heiteltiin päälle, irvailtiin, rytättiin mulle tulevat monisteet ja ns. pyyhittiin perseet niillä. Yksi opettaja kyllä näki, mitä tapahtui mutta en antanut hänen tehdä asialle mitään, jota olen jälkeenpäin katunut.
Nyt kun itse olen valmistumassa lastenohjaajaksi, niin olen jo joutunut puuttumaan eskarilaisten kiusaamiseen ja todellakin aion pitää huolen, että kiusaamista ilmenee mahdollisimman vähän.

mun tarina? noh mua on hakattu ja mätkitty noin 9 vuotta ja vedettu pitkin pihaa haukuttu ylipainosta niitten idioottien takia on villelly ranteista olkapäihin ja nilkoista polviin asti ja yrittänyt itsemurhaa 3 kertaa mä en haluu kertoo tarkemmin mitä kaikkee mulle on tehty muuten kaikki paska vaan palaa takas päähän

No mua kiusattiin lähinnä sen takia, koska olin niin pieni.. Ja muutenkin tosi hyvä kaikessa. kun olin hyvä, niin alkoivat porukalla kiusaamaan minua.

Mulla tuo alko kans siinä 1 luokan vaiheessa, olin uusi, toiset tunsi ittensä jo tarha ajoilta, mut jätettii aina ulkopuoliseks, ja tönittiin ja vihattiin räittiin päin naamaa ja mitä vielä.. No sit helpotti pikkuhiljaa, mutta joo, kyllä sitä tuli joka vuosi jonkin verran. Nyt oon 8 luokalla, ja viimeisin muhun kohdistunut kiusaus kävi syksyllä, hiuksista repiminen sun muu töniminen ja haukkuminen.
no syksyllä jälkeenpäin mulle tuli paljon läheisemmiks nää mun koulukaverit, sen jälkeen kun oon alkanu niiden kanssa pyöriin niin ei mua oo pahemmin kiusattu, uskallan jopa sanoo ite jotain vastaanki välillä, mutta tosiaan se sattuu välillä.. Oon mäki sita itsemurhaa koittanu mutta ikinä en oo pystyny.. (: mutta kyl me se saadaan loppuun!!!!

Niih.. mitenhän tän kertos ymmärrettävästi..
Muutin 2 luokan alussa tänne homo kylälle. Alussa ei ollut mitään ongelmaa, tutustuin luokkaan jne jne.
Sitten luokalla oli yks tyttö. se alkoi jauhaa kaikkea minun perheestä ku meillä menee vähä ''paremmin'' kuin muilla täällä päi. noh..se jauho siinä jonku aikaa ja sitte se alko valittaa päin naamaa muistaakseni, jolloin miä ja veli alettii dissata sitä takasi ku sen isä o paikallisen räkälän omistaja joten vittuiluin aihetta riitti.
nooh..sitä sana-sotaa käytiin sen vuode loppuun kunnes 3 luokalla tämän ihanan tytön monta vuotta vanhempi isoveli ja pari sen kaveria päätti tehää helvettii miun elämästä, ne alko haukkumaan ,huutelemaan ja jopa käymään käsiksi koska olen erinlainen koska mulla on puhevika. pahin asia minkä ne teki oli ku leikittiin joskus 3-4 luokalla yhe kaverin kanssa skeittirampilla välitunnilla. nii nämä kusipäät tull ja alko hyppii siinä rampin päällä ja ku mull oli viel sormet siel raudan alla nii sattu ihanasti.
noh eipä siinä kuitenkaa käyny mitää pahempaa..opettajien asenne vaa vitutti. ainoa asia mitä nekään koskaa teki oli vain kieltäminen että ei saa kiusata -.- auttopa helevetisti.
noh jossaki vaiheessa isä tuli kunnolla väliin ja hommaa aijottii viedä pidemälle ku se ei loppunu.
Se vähäks aikaa hellitti mutta alko taas..huutelu huutelua ja samalla kaveritkii alko lähtee paitsi muutama ja pari luokallaki alko kääntyä mua vastaan.
Siinäpä napotettiin aika lailla yksinään ja ku siihe tottu nii edelleenki viihtyy yksin.
noh, opettajat vaan toru eikä tehny muuta ja homma jatku pitkän aikaan kunnes se vaan loppu. ei oo tarkkaa muistikuvaa mihin se loppu mutta varmaan siihen ku kiusaajat vaihto koulua.
Sitä jatkuki lähes 6 luokalle asti nii hyvä että loppu.
Eipä siinä..vieläki kalvaa aika paljon ja kun ei muista ku kiusaajien naamat eikä nimiä nii vois kostaa joskus niillekkin.

Mun koulukiusaamis kokemuksee just on kuulunu haukkumista ja syrjimistä,ja muutama muukin kommellus siel välis ollu..ja ollu periaattees koko peruskoulun ajan kiusattu, mut toistuvaa on ollu se 4,5 vuotta. mut täl hetkel mun kiusaaminen on suht hyvin loppunu. tai jos joku haukkuu tai muuta sellasta nii en niist enää välitä niinkää. vaikka tosin nykyäänkin joudun olee välkillä yksin mut ei se mua varsinaisesti haittaa, välil vaa tuntuu et helpompi olla yksin ku porukassa.

jonskuz}} muokkasi viestiä 17:53 19.08.2012

Oma elämä on vaan ollut lapsuudesta asti täyttä helvettiä. Eskarissa syrjittiin, kaikki kaverit vietiin. Sama syrjiminen jatkui ala-asteella. Sitten kohta ruvettiin kiusaamaan. On haukuttu huoraksi, lutkaksi, ämmäksi, rumaksi arpinaamaksi. On myös syletty päälle, heitetty tavaroita päälle ja kerran sain ohtaan mustelman, mutta en uskaltanut kertoa kiusaamisesta oikeastaan kellekään. Kiusaamista jatkui ihan ysi luokalle asti. Kiusaaminen oli henkistä, että fyysistä. No aloin viilteleen, yritin itsemurhaakin ja muutakin tein jotka meinas viiä hengen. No nykyään viha, kärsimys, tuska ja suru on vallannut mut. Ja suunnittelen kostoa kaikille kiusaajille. Ja pahoinpelkään, että kiusaamista tulee varmasti olemaan seuraavat kolmevuotta. Koska asun sen verran pienessä kaupungissa, että törmään aina niihin kusipäihin. Ja pahimmassa tapauksessa ne rupeaa ottamaan huomiota ja saa sitten nähä, että mitä mulle käy.

Ykkösluokalla jouduin heti kahden tytön silmätikuisiksi ja sen seurauksena istuinkin yksin koulussa. Kakkosella sain sentään toisen näistä kiusaajista kaveriksini, joten osittain helpotti. Kolmosella luokat muuttui, jolloin päädyin sellaisella luokalle jossa en tullut kuin yhden tytön kanssa toimeen. Muuten riideltiin jokaikinen välitunti ja paskaa puhuttiin kiitettävästi. Viidenellä mun ja parhaan kaverin välit sotki uusi tyttö, jolloin jäin täysin kolmanneksipyöräksi.

Yläasteelle tuli tosi paljon vanhoja luokkalaisia ja ajauduinkin pois luokan piireistä. Istuin kaikki tunnit yksin, tein parityöt yksin ja juuri kukaan ei mulle puhunut. Jos joku jotain sanoi lähes poikkeuksetta se oli negatiivista. Ulkonäöstä sain myös "asiallista" krittiiä; Tiedätsä, sä oot ihan vitun ruma. Itseluottamus on vieläkin hyvin hatara näiden kommenttien takia, koska tota sai lähes joka päivä kuulla. Tavaroitani vietiin, haukuttiin ja kerran hakkas yksi mulle puukädenkin. Opettajan mielestä, en olisi tämänkään jälkeen saanut vaihtaa paikkaa. Oli ihan sama mitä tein niin sain sitä paskaa niskaani, jos olin hiljaa niin valitettiin ja jos taas puhuin, niin kysyttiin että kenelle luulen puhuvani.

Leirikoulussa mut rajattiin kuvista pois ja niiden koostevideossa mua näky tasan kaksi kertaa. Nykyään osa puhuu mulle nätisti, mutta mua ei juurikaan kiinnosta enään kukaan vanhalta luokalta millään tavalla. Mä tuun aina tosi epävarmaks, jos vaikka vaan kaupassakin törmään johonkin.

Nyt on onneks tilanne muuttunu tosi paljon ja mulla on mitä ihanemmat luokkatoverit amiksessa(:

Kyllä, itsekkin ollu koulukiusattu...

2-8 luokalle... henkistä sekä fyysistä... enempää en tässä avaudu, mut jos joku haluu juttukaverin niin ilmoittaudun :)

mua alettiin kiusaamaan ala-asteella, mutta se muuttui pahemmaksi yläasteella. mua kans haukuttiin läskiks ja vaikka millä sanoilla sekä kiusattiin myös fyysisesti. jopa minun silloinen poikaystäväni löi mua joka päivä selkään ennen kuin jätin sen. olin niin vihainen koulukiusaamisesta, että purin kaiken pahan olon vanhempiini ja alkoholiin, mielessä kävi myös itsemurha. välillä tuntu etten halunnut mennä kouluun ollenkaan, mutta mutsi katto aina että lähin kouluun. ammattikoulussa ja lukiossa kaikki oli toisin, kukaan ei haukkunu tai mitään. mutta joudun vieläkin kuuntelemaan silloin tällöin huutelua ja haukkumista vierailta ihmisiltä...

mua kiusattiin ala-asteella koska olin sijaisperhees ja kun sijaisperhe kuulu helluntaiseurkuntaan..pienellä paikkakunnalla ei oikee tykätty ulkopuolisista..aina naurettiin jne..isoveljeä jopa hakattiin..kiusaaminen jatku yläasteella...

9 vuotta hakkaamista, syrjimistä, haukkumisia ja paskan puhumisia. Viiltelin ja yritin itsarii. Viiltelen vieläkin, masennuin ja siks käyn psykologilla, mulla on tukihenkilö ja terapeutti. Kaikki vaa sen takii et olin isokokoinen ja halusin olla erilainen.

Ala-asteella olin hirveen ulkopuolinen koska en ollu kuten muut, en vaan sopinut joukkoon.. Haukuttii ja puhuttiin paskaa, keskellä talvea pystyttii repäsee pipo päästä ja sen kaa sitte juostii piiloo. Ylä-asteella kaikki paheni, alettii haukkuu katu huoraks vaikka en edes pukeutunu poikkeavasti ja muitaki haukkumanimii tuli kuultuu... Esim. Lesbo (vaikka olen hetero) läski, idiootti ja paljo muuta, kuiskailtii kaikkee selän takana, huudeltiin perään.. Sukunimeä kiusattiin koska olin ruotsalaisessa koulussa ja mulla oli suomenkielinen sukunimi, tavaroita vietiin.. Ja muuten vaa oltiin ilkeitä.. En meinannu kestää sitä enää.. Mietein miten voisin tappaa itteni mutta en ikinä uskaltanu.. Viiltelin, mutta se vaa pahensi asia koska siitäki alettii sitte puhuu paskaa.. Kaverit puhu paskaa ja haukku selän takana.. Ja kun sain tietää asiasta ja kysyin heiltä että mistä on kyse nii kuulemma muut valehteli.. Ja asia ei helpottunu yhtää siitä että kotona oli vaikeaa ja vihasin mun isäpuolta yli kaiken! Kaikki käänsi selkänsä mulle paitsi yks ihminen, ja sen takia oon ehkä elossa tänäki päivänä.. Ja se on outoa että opettajat ei tehny asialle mitää, piti vaa oottaa.. Kyllä se tilanne kuulemma rauhottuis.. Ei kyllä rauhottunu ei ollenkaa! Nyt aloitan lukion ihan eri kaupungissa ja siitä tulee mun "uus alku", ainaski omasta mielestä, koska ihmiset ei tunne mua ja ne ei tiiä musta yhtää mitää.. Muutin mun isän luo sillo ku ysi luokka alko, eli n. Vuosi sitte ja vihdoinki mun elämä alkaa olee ainaski vähä helpompaa mutta vastoinkäymisii ja murheita riittää edelleen.

Kiusattu koko ala-aste ku asuin stadissa ylipaino-ongelman takia, muutin pariks vuodeks landelle, alotin treenaamisen kostonkiilto silmissä ja ajattelin että joku päivä ne kaikki saavat maksaa. Muutettiin takas stadii kun olin 14-15, päädyin kiusaajien kanssa samaan kouluun ja kostin yksitellen jokaiselle samalla tavalla miten ne sen mulle toteutti, loppupeleis jälkeenpäin ruvennu naurattaa koko aihe, mut ku broideil alkanu koulussa tulee kiusaamista esille niin en kyllä oo erityisen hyvälläkään kattonu.

Mun painiharrastus piti kiusaajat loitolla, sit ku joku kiusasi, ni annoin takasin samalla mitalla, sitä saa mitä tilaa, joskus oon heittänyt kiusaajan seinälevystä läpi ihmettelemään, mitä juuri tuli tehtyä. Mut kiusannut en koskaan. Mutta sivusta oon joutunut seuraamaan ja nähnyt miten hemmetin paljon kiusaaminen voi hankaloittaa kiusatun arkea.. Ja siinä tilanteessa en voinut itse puuttua ja lopettaa kiusaamista mitenkään.

Järkyttävää luettavaa, onneks kaikki on selvinny ja saanu apua jollai tavalla..
Tuntuu vaa että kellää ihmisellä ei sais olla mitää erityispiirrettä enää, ei saa olla taitava esim. Matematiikassa, tai liikunnassa.. oli laiha tai lihava aina saa paskaa niskaan.. tai sitten jos on perheessä asiat hyvin tai huonosti...
Meillä koulussa oli sellainen tapa , että jos joku joutu kiusatuksi, niin muu luokka pyrki kiusaajaa " antamaan" samalla takaisin mitä kiusaaja oli kiusatulle tehnyt..
Se toimi monien mielestä, vaikka kiusaajat eivät olleet samaa mieltä ^^

Kokoa 32 (sillonki vuö) pituutta 170
=ällöttävä läski.
Plus jatkuvaa huutelua ja kiusaamista yms.

Loppuenlopuksk tulin siihen tulokseen että ihmiset on vaan niin kateellisisa

itteä on kiusattu koko ala-asteen koska olin pulska. ylä asteella se vähä jo loppu mutta ei ihan kokonaa, harrastan yleisurheilua ja menestyn siinä joten tästä syystähän on hyvä alkaa puhumaan paskaa ja kiusaamaan uudestaan KATEUDEN takia...
nyt ei tuuu kukaan enäään aukoon päätään ja kiusaamaa. itseluottamus on kyllä menny ja on tullu harkittuuu millo mitäki, mutta ei kannata näyttää vaan kiusatuille että kuinka vahvaks sitä on tullu elämänä aikana :))

Miu kiusaaminen alko siinä jo 1 luokalla. Ja tämäkin kiusaaminen johtui siitä,että olin pieni,pullea ja vaatteet oli mitä oli. Hoikkien tyttöjen mielestä se oli niin kauheaa jos olen ollut ruoka-aikaan kotona ja en miettiny mitä laitoin päälle kouluun. Kiusaaminen jatkui sinne 7-8 luokalle asti. Haukuttiin tonnikeijuksi ja kaikilla muilla mahdollisilla nimillä ja kun poltin tupakkaa jo silloin esitin kuulemma vain kovista sillä. Vaikka asia ei niin ollut.Mutta sitten kun siirryttiin 9 luokalle, kiusaaminen jäi. Ehkä siksi että "uskalsin" sanoa vastaan ja saatoin lyödä jos joku avasi päätään

Mua kiusattiin sen takia koska olin erinlainen 5-6 luokalla, hiuksista ja sun muuasta. 7-9 luokalla olin ihan normaali meikki pelle teini. :) Sitten alko 7 luokalla ihan ihmeellisiä juttuja minusta liikkumaan ympäri kaupunkia. Kuulin ihme juttuja ittestäni ja ne mni joskus henk.koht asioihin. LOppu peleissä en käyny enään koulua. Kiitos teidän! Jonka seuraksena oli kaiken maailma ongelmia koulussa. Sitte juostiin soskuissa ja sun muissa psykologeilla jne. opettajat ihmetteli. Sairastuin bulimiaan, sehän ei lähde pois kokonaan.

Joo se on todella kiva kuulla... varsinki ruokakaupassa.

Todella lyhyesti: Kiusattu ala-aste + sen aikaset harrastukset jouduin lopettamaan.
Ylä-asteelle siirryttäessä skarppasin, enkä antanu muiden hyppiä enää naamalle.
Sit sain leiman ite koulukiusaajana, koska annoin kovempaa kiusausta yrittäneille takas.

Sen sanon että ittee vaan niskasta kiinni ja asenteet kuntoon. Juoksemalla ja välttelemällä ei saa ku lisää negatiivistä huomiota aikaan.

Mun kiusaaminen alko kutosluokalla ja jatkui koko ylä-asteen. Sitä oli koulussa että netissä. Kutosella alkoi syrjintä porukasta pois jättäminen ja haukkuminen netissä ja uhkailu. Kun saavuin ylä-asteelle seiskalla, minulla oli tällöin ii2 ja irc-galleriassa käyttäjätunnus, paljon paljon nettiystäviä, jotka kommentoivat kuviini, pyysivät omistuksia, ja tällöin ihmisiä alkoi ärsyttää koulussani ja he tulivat purkaan paskansa muhun koulussa että vapaa-ajalla. Ensiksi alkoi huutelu koulussa ja sen jälkeen netissä haukkuminen ''vitun teinihuora pissis kuka sun kaverisi haluaisi olla'' En osannut tällöin käsittää, että heitä vaan vitutti se, että minulla oli paljon kavereita jotka kyselivät kuulumisiani ja omasta mielestäni minulla oli myös asiat hyvin. Pukeutumistyylini oli tähän aikaan suosittua monella tytöllä. Niinkuin myös ulkonäkö. Paljon meikkiä, korkkarit, pinkkiä ja mustaa vaatetta kovasti ja teinikieli, mitä käytimme kavereidemme kanssa. Kun saavuin yksi päivä kouluun, kuulin kun perääni rupesi yksi pahimmista kiusaajistani huutelemaan ''vittu daa mitä quuluu rqas oot niin tärkee'' ja tajusin heti, että hän oli taas käynyt kyttäilemässä sivuani. Yritin asian antaa olla, mutta oikeasti joka päivä kun saavuin kotiin, itkin ja masennuin neljän seinän sisällä. Tätä haukkumista ja koulussa huutelua jatkui seiskaluokan ajan.. Mutta sittenkun kasiluokan aika oli, asiat pahenivat. Koulussa ruvettiin levittelemään päättömiä asioita ja yksi kerta minut piiritettiin, ja ruvettiin kyselemään, olenko tämän hetkiselle poikaystävälleni raskaana ja myös huoriteltiin. Menin aivan shokkiin ja rupesin pillittämään. Siinähän ne kusipäät naureskeli kunnes pääsin pakoon koulun wc:seen. Odotin usein kun tunnit alkoivat, että kiusaajat ja muut oppilaat olivat ensiksi menneet luokkiinsa, ja silloin vasta menin itse luokkaani. Usein kiersin koulumme takapiha reittiä välttääkseni käytäviä, missä nämä kiusaajat olivat isoilla porukoillaan huutelemassa ja haukkumassa perääni. Päivät kuluivat ja kasiluokan lopussa minuun käytiin käsiksi. Pahin kiusaajani. Se oli ensimmäinen kerta kun uskalsin sanoa takasin jotakin ja soittaa lähimmäiseni apuun. En ollut ikinä kertonut että minua oltiin kiusattu ja näytin aina vain ulospäin onnelliselta ja murheettomalta tytöltä, vaikka oikeasti olin sisimmissäni mennyt kappaleiksi ja minulla oli paha masennus. Silloin kun tämä kiusaaja kävi käsiksi huusin, NYT VITTU LOPETA SE KIUSAAMINEN JA PÄÄSTÄ IRTI. Hän toi mukanaan 20 muuta ihmistä heittämään päälleni vettä ja syötti myös ruohoa mun suuhun. Suuhuni meni myös multaa ja aurinkolasini menivät rikki, sillä hän tuli päälleni nurmikolla riuhtoon. Pääsin jotenkuten pakoon, ja juoksin alaovia kohti.. Mutta kappas, alaovet olivat lukossa ja menin paniikkiin. N. 20 ihmistä tuli mua kohti, ottivat videoo, huorittelivat ja haukkuivat. Pahin kiusaaja tuli nopeaa vauhtia lähelleni ja kysyi '''pelottaako pikku plotkoo'' ja tällöin otin hänestä kovan otteen ja riuhtasin ja käskin pysyä erossa. Siinä se naureskeli ja haukkui ja kun huomasivat että otin puhelimen käteen ja soitin, lähtivät lampsimaan pois. Asiasta tehtiin loppu isossa puhuttelussa, missä silloinkin kyseiset henkilöt nauroivat kun kysyin ''Miksi teette näin, mitä oon teille tehnyt'' N. Kaksi henkilöä pyysi anteeksi, ja en pystynyt antamaan silloin vielä anteeksi, koska kiusaaminen jätti ikuiset arvet sydämmeeni ja jokainen kiusattu muistaa aina kiusaamisensa. Oikein paljon voimia kaikille ♥

Koin koulukiusaamista ala-asteesta aina viime vuoden kevääseen saakka... Lähinnä johtuen ujosta luonteestani ja erilaisesta ajattelutavasta nähdä asioita mitä suurinosa ikäiseni tuntuvat ajatella. Olen aina kokenut olevani erilainen mihin ikinä olen mennyt enkä ole sopeutunut joukkoon... muutamia samanhenkisiä löytyi aina välillä, mutta tiemme erosi syystä tai toisesta. Ala-asteella sain kuulla siitä kaikenlaisia lapsellisia nimittelyitä ja syrjintää ja annoin sieltä lähtien tämän varmaan tulla itseeni ja siitä asti olin pitkään entistä ujompi kun en uskaltanut olla oma itseni, koska pelkäsin erilaisuuteni koituvan jälleen kohtaloksi kun tapaan uusia ihmisiä tai vaihdan koulua... Yläasteella muutamat samat tyypit olivat vielä samoissa ympyröissä, jotka ei katsonut mua hyvällä jstn syystä mutta onneksi heidän kanssa ei tarvinut enään olla tekemisissä kun en ollut samalla luokalla heidän kanssa. Sitten ilmeni uudestaan samanlaista härnäämistä ja kiusaamista, mutta tällä kertaan toiset tyypit alkoivat sitä tekee minulle... Jälleen kerran olemalla oma itseni. Olen aina halunnut ajatella et kaikki ovat erilaisia omalla tavallaan ja se on aina hyvä asia ja kohtelen muita kuten haluaisin muita kohdelluksi, mutta ilmeisemmin "suositussa porukoissa" olevat ihmiset näkevät tämän heikkoutena ja syynä miksi voivat ottaa minunkaltaiset silmätikuiksi ja ketä isotella. Olin loppuvaiheella yläasteesta aika paljon itsekeskeinen ja enkä enään uskaltanut ketää päästää lähelleni tai tutustua kun tuli huono fiilis kaikkeen ja koin että en kuulu tänne. En halunnut muuttaa itseäni ihmisenä mihinkään suuntaan, varsinkaan heidän kaltaisiksi, jotka minua kiusasivat ja kuuluivat suosittuihin! Koin tässä vaiheessa ekaa kertaa masennusta ja vanhempani huomasivat tämän minussa ettei kaikki olleet hyvin ja ehkä tiesivät mitä on tapahtunut kaikenaikaa. He kysyivät mikä minulla oli hätänä ja uskalsin heille avautua kun ei muuta vaihtoehtoa tuntunut olevan tälle oravanpyörälle. Noh tilanne vain paheni tästä... Sen sijaan että opettajat kuulessaan tästä kiusaamisesta olisivat saanneet sen lopetettua, se vain tiivistyi ja sain kuulla "kunniani" vain entistä kovemmin ja alkoi tulla fyysinen kiusaaminen mukaan. Minua ei kertaakaan hakattu tai muuta kun minulla on aina ollu vikkelät jalat ja onnistuin välttymään muutenki tilanteista vaikka kerran jouduinkin painimatsiin mutta en osoittanut heikkoutani silloin vain painoin vastaan samalla mitalla ja kenties vähän pelästyivät kun ujo poika pisti vastaan enemmän mitä olettivat.
Ysillä keväällä päätin jättää kaiken taakseni ja vaihtaa paikkakuntaa missä opiskella, joten lähdin toiseen kouluun missä saisin mahdollisuuden uuteen alkuun aivan uusien ihmisten kanssa. Monet ihmettelivät päätöstäni ja sanoin aina heille, että lähdin Golf harrastukseni perässä sinne kun siellä oli mahdollista saada golf opetusta samalla kun opiskelee normaalisti lukiota, mutta heille en kertonut tätä merkittävämpää asiaa miksi lähdin vaan pidin sen omana tietonani ja päätöksenäni. Samaa kerroin silloin vanhemmilleni, utta epäilen että he myös tiesivät tämän oikean syyn miksi halusin sinne lähteä ja tukivat päätöstäni.
Minulla oli kesän aikana suuret odotukset tähän kouluun ja uuteen alkuun joka kohtalo oli minulle suonut ja odotin ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin koulun alkua! Sen alettua hommat tuntui menevän ihan hyvin kun siellä oli monia minun ikäisiä eri paikkakunnilta sieltä lähettyviltä ja kaikki olivat uudessa ja samalla samassa tilanteessa. Eka syksy meni hyvin ja alku kevätkin, kunnes Deja vu iski jälleen ja tumma pilveni joka ei tuntunut lähtevän ylläni tuli jälleen koettelee minua... Kun kaikki alkoivat olla toisilleen jo tuttuja niin sain kuulla jälleen kunniani kun sain kokea jälleen syrjintää, paskanpuhumista ja yksinäisyyttä koululla. Hyvin harva siinä pienessä koulussa oli samanhenkinen kuin minä ja kun isonporukan suosituimmat ottivat minut silmätikuksi puhuen paskaa kaikesta mitä teen tai millainen olen niin jouduin jälleen huonoon valoon koulussa ja olin monesti yksin sielläkin. Tilanteeni ei tuntunut muuttuvan missään mihin ikinä menen ja kaiken tämän koulukiusaamisen alla koin elämäni suurimman ja pahimman kokemuksen kun kuulin jo alkusyksystä, että äidilleni on todetty paksusuolensyöpä... Elämä oli yhtä helvettiä silloin... minulla ei ollu mitään paikkaa missä minulla oli hyvä olla, kun koulussa viikonpäivät olin lähinnä vain yksin paria läheistä kaveria lukuunottamatta kenen kaan sentää sain aikani paremmin kulumaan mutta he seurustelivat keskenään ja viettivät enemmän aikaa kahdestaan kun asuivat samassa kämpässä kylillä ja olin monesti yksin vapaa-ajallani omien ajatusten kanssa peloissaan äidistäni ja samalla ahdistunut kaikesta. Kotiinkin mennessäni sain hetken helpotuksen paskanpuhumisesta, mutta kotona ollessani kuulin vain rakkaimman ihmiseni tuskan ähkimisiä kun äitini oli tuskissaan entistä enemmän mitä pidemmälle hoidot ovat edenneet ja aika tuntui valuvan hiekkalasissa äitini kohdalla... en halunnut uskoa vaan elättelin toivoa ettei äitini mihinkään lähde ja hän vielä selviää siitä, mutta näin painajaisia äitini kuolinvuoteesta ja hautajaisista samalla kun omat ongelmani jahtasivat minun ajatuksissani.
... Sitten se tapahtui, 19.07 2011 rakas äitini taistelu päättyi ja valitettavasti kuinka vahvasti hän jaksoikin taistella sitä aggressiivista syöpää vastaan, vahva luonteensa ei vain riittänyt ja hänen voimat loppuivat lähes vuoden sairastelun jälkeen. Hän pääsi vihdoin tuskistaan ja painajaiseni ja pelkoni kävivät toteen. Suurin tukeni läpi elämäni ja eniten minuun vaikuttanut ja rakkain ihminen oli otettu minulta pois maanpäältä katsomaan minua perään jonnekkin parempaan paikkaan. En ole tästä vieläkään päässyt yli ja parhaillaan olen menossa puhumaan tästä kun en koskaan ole tätä kunnolla käsitellyt kun yritin pysyä vahvana isäni vuoksi ja ajatella että äitini olisi halunnut minun jatkavan vahvana ja katsoa eteenpäin. Koin että minun oli otettava itsestäni vastuun ja jatkaa matkaani yksin tässä maailmassa ja kasvaa tästä vahvemmaksi. Sitä varmasti olen ollutkin kaiken tämän jälkeen, mutta luoja sentään en minäkään kaikkea voi kestää! Monesti tulee heikkoja hetkiä kaikesta tästä mitä tapahtui lähinnä viimeisen kahden vuoden aikana ja se paikkakunnan vaihtaminen ei tuntunut enään fiksulta vaihtoehdolta ja päätin nyt syksyllä palata kotiseutumille. Kaksi vuotta jaksoin olla siellä ja toka ja viimeinen vuoteni koululla oli kenties vielä tuskallisempaa kuin se ensimmäinen kun tuntui pahalle olla pois kotoa ja jättää isäni sinne yksin. Koululla oli paha olla kun olin pitkät päivät yksin ajatusteni kanssa miettien pään puhki kaikkea ja käsitellä mitä juuri oli tapahtunut ja mitä nyt minulle käy. Viime kesällä minulla meni yli mitä siedin enään ja purkauduin isälleni minun olostani ja halusin keinolla millä hyvänsä vaihtaa koulua tänne pääkaupunkiseudulle. Olen yksinäinen, murtunut, ahdistunut ja stressaantunut elämästäni ja vaikka olenkin aina ollut oman ajatusmaailmani ansioista/takia ollut omientieni kulkija niin kavereita jokainen tarvii ja mulla niitä on ollut kaiken tämän jälkeen aivan liian harvassa. Elämämme isänikin kanssa kävi vielä kaiken lisäksi taloudellisesti vaikeaksi kun yksi tulontekijä jäi pois ja isälleni tuli kaikki heidän vanhat velat jotka rassaavat vielä tähänkin päivään ja pitkään... tämä tietenki heijastuu minuun olooni henkisesti ja olen töissäkin samalla että isäni ei tarvisi raataa päivät pitkät töissä ja samalla helpotan näin hänen oloa ja enkä koe syyllisyyttä että hän tekee kaiken meidän kahden eteen nyt samalla kun istun kotona. Nykyään olen koulussa johon olisin päässyt kaksi vuottakin sitten ja sentään olen nyt rohkaissut itseäni olemalla vain oma itseni ennakkoluulottomasti ja se näkyy minussa, näytän itsevarmemmalta ja pukeudun siistimmin ja tyylikkäämmin kuten olen aina halunnut mutta en uskaltanut ennen mutta nyt uskallan! Mutta edelleen monet asiat edelleen vaivaavat mutta sentään koulukiusaaminen on taaksejäänyttä elämää... Jatkan tällä hetkellä yksin elämääni isä ja sukulaiseni tukenani ja yritän saada muutostani elämääni toivoen että minutkin vielä hyväksytään tälläisenä kuin olen ja vielä kohtalo hymyilee minulle kaiken tämän koettelun jälkeen...