Demonilesboankka

Tämä on sitä typerää aikaa kun mietitään missä sitä oli elämässään viime jouluna ja millainen viime talvi oli, millaisen kinkun sitä ostaisi tänä jouluna vai ostaisiko sittenkin vain punkkua, kun ei tänäkään vuonna tullut selvittyä, laihduttua, rikastuttua tai viisastuttua, niin mitä väliä sillä nyt enään tässä vaiheessa on... "Seuraava vuosi on tulossa ja voin kunnostautua silloin", ja pian huomaatkin sanovasi saman asian joulukuussa 2015 ja seuraavana vuonna ja seuraavana...

Tänä viikonloppuna havahduin pariinkin karuun tosiasiaan. Ensinnäkin siihen että talvi on todellakin näyttänyt kasvonsa. Se sinäänsä on ihan mukavaa kun lumen kirkkaus valaisee aamuiset, ennen niin synkät lenkkipolkuni ja lumen narskuminen lenkkareiden alla piristää harmaatakin mieltä. Se piristys tulee tarpeeseen, sillä viimeaikoina olen saanut oireita ihmisten piittaamattomuudesta. Yhteydenottoni tuntuvat menevän kuuroille korville ja jopa avunpyynnöt kaikuvat kuin tyhjille seinille. Dramatisoin jälleen, mutta niin reagoin ikäviin asioihin. Ei minua oikeastaan edes vituta niin paljoa, kuin annan ymmärtää... Tahtoisin vain jakaa tämän lonkeron vanhan ystävän kanssa, kun kaikki on nykyään niin toisin.


Lähinnä säälin itseäni, kun elän enemmän muille kuin itselleni.

Ennen tätä kuuta olin jutellut tasan yhden naapurini kanssa, koska kannoimme muuttopäivänä myös heidän pesukoneensa ylös portaista. Nykyään sama nainen juoksee minua kiinni postilaatikoille kun olen viemässä koiraa, kertoo kuinka katselevat aina tyttärensä kanssa meitä ikkunasta ja tuppautuvat varta vasten luhtitalon käytävälle kun olemme tulossa takaisin kotiin. En voi liikkua ulos koiran kanssa ilman että joku pysähtyy ihailemaan, lässyttämään, kyselemään, rapsuttamaan... Koiraa, ei minua. Tänään oli jopa niin, että eräs aiemmin tapaamani naapuri, nainen pienen koiransa kanssa pysähtyi jälleen silittelemään Vincentiä, jolloin hänen tuttunsa, toinen naapurini tuli paikalle, jätti rattaat ja lapsensa siihen viedäkseen oman koiransa sisälle ja kun hän palasi, toinen nainen lähti ja tämä tuli tilalle silittelemään; "Sä oot varmaan tottunut tähän, he he..." Siinä kyykistelin puoli tuntia naureskellen teennäisesti uusien tuttavuuksieni kasvatusneuvoille.

Sinkut, yksi vinkki: Ottakaa koiranpentu, naiset rakastaa niitä ja raavaatkin miehet heltyy noiden silmien edessä.

Harvoin Facebook antaa minkäänlaista ahaa-elämystä, kun ihmiset suoltavat sen täyteen paskaa uskonnostaan, kahvikupeistaan, perseistään ja siitä itsestään, lastensa paskasta. Eräs postaus kuitenkin pysäytti minut. En tiedä johtuiko se siitä, että otsikossa oli sana porno vai siitä, että se oli täyttä asiaa. Löysin itseni kuitenkin erään nuoren naisen lifestyle-/fitness-blogista Stop dreaming, start doing. Postaukseensa siitä, kuinka fitness on tekosyy pehmopornolle, oli sivuston kirjoittaja Eerika kiteyttänyt minunkin mielipiteeni täysin. Hienointa tässä oli se, että tekstin kirjoittaja on itse fitness-harrastaja.

Pähkinänkuoressa mikä häntä ja minua vituttaa nimenomaan Facebookissa ja ylipäätään muualla somessa, kuten Instagramissa, on silmille hyppivät perseet. Hashtagien #fitness ja #motivation tai #progress taakse kätkeytyy puoliastomia naisia stringeineen ja se on ok, koska 'fitness'. Mistä lähtien tällaisten kuvien julkaiseminen netissä on ollut mitään muuta kuin huomionhakua? Sana fitness antaa minulle mielikuvan toki treenatusta naisesta vähissä vaatteissa, mutta mistä lähtien lyhyetkin shortsit on vaihtunut sringeihin ja urheiluliivit siihen, että peitellään tytsyjä ainostaan kädellä? Tällainen materiaali sopisi paremminkin lähetettäväksi miesystävälle. Toki lihakset ja edistyminen näkyy parhaiten vähissä vaatteissa, mutta asenne ja ulosanti vaikuttavat kuvan fiilikseen hurrrjasti.


"Jokainen kuva puolialastomasta naisesta saa paljon katseluita netissä.
Se ei tee sinusta ainutlaatuista, se tekee sinusta aikuisfilmitähden ilman palkkaa."


En tiedä olenko se minä, vai muut, mutta minulla ei ole niin suurta tarvetta saada kehuja ulkonäöstäni että julkaisisin paljastavaa materiaalia täälä, Facebookissa, Intagramissa tai missä vain. Toki saisin varmasti lisää epämääräisiä kommentteja ja seuraajia, mutta ne ei ole sellaista huomiota mitä minä toivon. Minusta on otettu tällaisia pehmopornokuvia, mutta ne ovat minua itseäni varten tallessa, piilossa, paikassa josta kukaan jonka minä en halua niitä näkevän, ei niitä näe. Kuvat on otettu, jotta näen itse itseni oikeassa valossa. Tietääkseni itse, että olen kaunis. Missään vaiheessa minulla ei ole ollut tarvetta niitä levitellä ympäri sosiaalista mediaa.

Tuntuu kuin nämä fitness-tytöt olisivat pikkuhiljaa siirtymässä salilta makuuhuoneeseen. Yhä nuoremmat tytöt julkaisevat itsestään vähäpukeisia kuvia, välttämättä ymmärtämättä kuinka lopullista se on ja minkälaisten perverssien käsiin heidän kuvansa saattavat joutua. Sanokaa kateelliseksi, mutta haluaisin vain nähdä nämä naiset hymyilevinä, hikisinä, oikeissa salivaatteissaan, oikeasti salin jälkeen näyttämässä juuri pumpattuja lihaksiaan ja olisin iloinen heidän puolestaan, mutta fitnesstä ei ole pyllistellä makuuhuoneessa alusvaatteisillaan hiukset kiharrettuna ja huulet punattuna. Se, että kuvassa näkyy painot, tai siinä lukee fitness, ei tee siitä fitnesstä.

Tässä postauksessa on mainittu tähän mennessä jo ainakin kymmenen kertaa sana fitness, joten on parempi lopettaa ennenkuin se menettää lopunkin merkityksensä. Fitness, fitness, fitness...




http://dlastruthofyouth.blogspot.fi/2014/11/hashtag-fitness.html
http://blogbook.fi/stopdreamingstartdoing/fitness-tekosyy-pehmopornolle/

Kuulemani mukaan mm. Papa Roach lämmitteli eilistä In Flamesin keikkaa, josta sain tietää aivan liian myöhään päästäkseni paikalle Helsingin jäähalliin. *Lie down... Try not to cry... Cry a lot* Kuinka hienoa olisikaan ollut uudestaan In Flamesin keikalla näin muutaman vuoden jälkeen ja etenkin näin kuunneltuani metallimusiikkia enemmänkin kuin silloin aikoinaan juuri mentyäni pimeälle puolelle ja löydettyäni raskaamman musiikin.

Hauvavauva ja kissaherra nukkuvat sohvalla selkäni takana. Kahvi porisee pannussa ja koska ulkona on alle yksi aste lämmintä, täytyy pienelle poikaselle tänään käydä ostamassa tossut. Neljättä kertaa tatuoitu käteni odottaa kärsimättömänä viimeistä etappia... "Jospa vaan amputoidaan tää ja teet tohon toiseen." Työt seisovat toisessa välilehdessä ja suunnittelutoimiston käyntikortit on tilattu. Se, että työskentelen kotoa käsin, antaa ihmisille kuvan työtömästä vätyksestä. Täällä mä kuulemma makaan sohvalla päivästä toiseen tekemättä mitään ja silti joka maanantai mulla on uudet kengät ja joka tiistai uus lemmikki.


Ihmiset on katkeria.




http://dlastruthofyouth.blogspot.fi/2014/11/terapiaa-arkielaman-psykologeilta.html

Ehkä maailman paras halloween alkoi perjantaina matkalla Laukaaseen. Tavatkaa suloisen kaksioni vielä suloisempi uusi asukas - kahdeksan viikkoinen mopsivauva Vincent. Olen aivan varma että koiranpennut ovat täsmälääke masennukseen. Poika on kotiutunut hyvin ja yrittänyt ehkä hieman liiankin innokkaasti tutustua Herra Matikaiseen. "Mikä vittu tuo on ja mitä se tekee mun kotona?" kertoo kissaherran ilme. Olen tutustunut jo kahteen naapuriinikin ainoastaan Vinnien vastustamattoman suloisuuden varjolla.

Olen kuitenkin saanut myös kovasti epäilyjä ja arvostelua osakseni koiran ottamisen suhteen. Ensimmäinen kysymys on aina "Paljonko se maksaa?" Muuta samaan katgoriaan kuuluvaa kritiikkiä on mm. "Mikset ota oikeaa koiraa, sellaista jolla on kuono ja kaikkee? Mopsit on rumia, ne ei saa henkee ja ne röhkii... Oletko nyt aivan varma? Sä et voi enää koskaan lähteä mihinkään tai tehdä mitään... Siitä on kamala huoli jatkuvasti... Entä jos se sairastuu?" Oh shut up! Tämä ei ole mikään hetken mielijohteesta tehty päätös ja jos koiran kanssa eläminen olisi vitusta ja perkeleestä, niin miksi Suomessa joka viidennessä perheessä olisi sellainen? Mielensäpahoittamisesta on tehty taidetta.

Muutoin halloweenia vietettiinkin pukeutuneena tarkoituksettomasti viiden euron huoraksi juoden drinksuja homobaarissa.




http://dlastruthofyouth.blogspot.fi/2014/11/vincent-van-pug.html

Ystäväni kävi eilen kahvilla. Hän asteli sisälle, nosti eteisessä seisonutta lasinpesunestepulloa ja katsahti minuun. "Sulla on joku mies täälä..." Jatkoin tarinaa siitä kuinka syysmasennuksen iskiessä olut ei enää noussut päähän ja piti käydä ostamassa Lasolia. Alkoholismista on helppo heittää huumoria, sillä olen se meidän porukan arkijuoppo. Se ei kuitenkaan ole vakavast... vart... varteenotettava asia. Varteenotettava... Joo. Oli monta tietä mihin tämä postaus olisi voinut viedä ja minä valitsin tämän. Way to go...

DTY:ssä ei ole käsitelty aikoihin ajatuksia. Lopetin ajattelemisen pari vuotta sitten, koska se 'ei sopinut mulle' ja huomasin eksyväni sen myötä. Tajusin tekeväni typeriä päätöksiä hetken mielijohteesta ja löytäväni itseni jälleen spekuloimasta toimintaani jälkeenpäin. Nyt löydän itseni kirjoittamasta tätä aamutakissa, kaksi tuntia pannussa seissyt kahvi kupissani ja sanat hukassa. "Phooh knew what he meant, but because he was just a silly bear, he couldn't find the words..." Haluan edelleen sen tatuoinnin. Elämäni pähkinänkuoressa. Ne ajatukset kuitenkin risteilevät päässäni jatkuvasti. Mietin miljoonaa asiaa samaan aikaan, aasinsillat ovat liian pitkiä ylitettäviksi ja kaikki kuulostaa fiksulta päässäni, mutta ulosanti on samaa luokkaa, kuin mitä Patrik Tähtösen voisi kuvitella sanovan. "Once upon a time there lived an ugly barnacle. He was so ugly, everyone died. The end!"

Mistä ajatuksista sitten puhun? Kaikista ajatuksista. Toisiinsa liittymättömistä, jopa omaan elämääni liittymättömistä ajatuksista jotka täyttävät mieleni enkä saa rauhaa. Kuinka hyvinvointivaltiossa voidaan lapset viedä äidiltään jo sairaalasta, vain tämän menneisyyden vuoksi? Kuinka hyvinvointivaltiossa voidaan lapsiperheeltä lakkauttaa tuet byrokratian vuoksi? Miksi murehdin lapsiperheiden asioista, kun en itse edes halua lapsia... Tarvitsenko foliohatun ebolaa vastaan? Miksi elän yli varojeni, enkä koskaan ota opikseni? Onko minusta pyörittämään sisustussuunnittelufirmaa? Miksi en osaa nauttia asioista yksin? Onko mopsit oikeasti rumia? Miksi en koskaan opetellutkaan soittamaan kitaraa, vaikka se oli unelmani... Olenko saamaton? Totta kai olet saamaton, katso nyt itseäsi... Mitä on flexaaminen ja kenen helvetin luvalla suomiräp on poikkeuksetta niin paskaa? Ookko päässy leikkaa sukkaa?

Missä on Herra Matikaisen toinen kulmahammas ja miksi olut ei enää maistu yhtä hyvältä kuin ennen?




http://dlastruthofyouth.blogspot.fi/2014/10/kuin-seisoisin-puhelinkopissa-keskella.html

Lokakuu ja minä istun terassilla
Katson loputonta ihmisvilinää.

Paris - ja sukellan ihmismereen.


En ollut koskaan aikaisemmin lentänyt, paitsi aineissa ja unissani. Itkin. Itkin puhtaasta kauhusta ja olin varma tulevasta kuolemasta, vaikka ulkopuolisen silmiin se ehkä näytti siltä, että häkellyn taivaan kauneudesta ja kaikesta siitä lentämisen voimasta. Minulle naurettiin. Orlyn lentokentällä meidät otti vastaan mukavat kaverit konekiväärien kanssa. Taksissa luulin kuolevani vielä enemmän kuin lentokoneessa, kun Pariisissa ei kaiketi tunneta minkäänlaisia liikennesääntöjä saatika kaistajakoa.

Keskiviikkoiltana päästyämme sateiseen ja syksyiseen Pariisiin ja ensimmäiselle hotellille, kiiruhti mukava mies sateenvarjon kanssa taksin ovelle ja kehotti minua hymy huulillaan menemään sisälle etten kastu. Kävimme syömässä keskellä ranskalaisia sukujuhlia jossain pienessä raflassa hotellin läheisyydessä jossa laulettiin kuinka Raindrops keep falling on my head ja samalla opetimme heille kuinka suomeksi toivotetaan hyvää yötä. Taisin jossain vaiheessa imitoida kuinka ravintolan omistaja puhui ranskaa, ja taisin tehdä sen vielä niin äänekkäästi että kaikki kuulivat, koska lennon jälkeen olin lähestulkoon kuuro.

Ranskalaiset pulut ovat niin paljon hienostuneempia kun meillä täälä Tampereella.

Pariisissa ei tunneta alkoholimittoja. Tilaamani Irish Coffee oli niin tuju, että kahden hörpyn jälkeen saa askeltaa kuin pitkävedossa ja se sai minut kuvaamaan samaisessa raflassa olleen patsaan tissejä.

Architect @ work -messut olivat itseasiassa syy koko reissuun. Odotin helvetin suuria messuja, upeaa näytteilleasettelua ja uusia innovaatioita. Sain neljä mustaan verhoiltua käytävällistä pintamateriaaleja ja yhen sängyn.

Pariisissa ilmeisesti tunneta sellaistakaan asiaa kuin lukko kylpyhuoneen ovessa, koska edellisessäkään hotellissa ei sellaista ollut. Tässä hotellissa kuitenkin oli rutkasti tilaa ja jopa hella, joten leikittelimme ajatuksella lähteä hakemaan Lidlistä pakastepitsaa. Vastapäätä hotellia oli oikein mukava pieni irkkupubi, jossa vietimmekin suurimman osan torstaista. Läheisestä tupakkakaupasta kävin ostamassa Vogueta, tupakkarasian sekä teleskooppiholkin. Näillä eväillä saisin varmasti turpaani Tampereella.

Pariisilaisilla ei tunnu koskaan olevan kiire. Siellä he istuvat aamulla juomassa Café au lait'a ja päivän mittaan juomat vain muuttuvat alkoholipitoisimmiksi. Huomion myös että ranskalainen nainen on lähes poikkeuksetta kaunis.

Perjantaiaamuna kävelimme Louvrelle. 160 000m² kuninkaallista palatsia. Ihmekkös ettei Pariisissa ole juuri lainkaan lihavia ihmisiä. En tiedä loppuiko tila kesken kun kaverit vaihtoivat Versaillesiin. Ajatuksiini painui vain ihmisten suuruudenhulluus, pinnallisuus ja omaisuuden käsittämätön haaliminen. Mona Lisa, ehkä maailman tunnetuin maalaus ei herättänyt minussa oikein minkäänlaisia fiiliksiä lukuunottamatta ahdistustani väkijoukossa. "Siinä se nyt on ja töllöttää..." Lisäksi maalaus jostain erittäin vihatusta kaverista, jonka pää oli irti ja tarjottimella joka toisessa kuvassa, kiinnitti huomioni. Jos väkivalta ei auta, niin sitä ei käytetä tarpeeksi.

Jälleen kerran - "Kuinka pieneksi ihminen voikaan tuntea itsensä", ajattelin seisoessani Eiffel-tornin juurella, kun sen yksi jalka on vähintään kaksioni kokoinen. Nähdessäni mutkittelevan ihmisröykkiön, jota jonoksi kutsutaan, sanoin että ei todellakaan, missään maanpäällisen vitun nimessä mennä jonottamaan, kun jalkani vuotivat henkisesti verta bootseissani, niin eiköhän matkaseurani päätä että kyllä, kyllä me mennään jonottamaan. "Ei tässä mee kun korkeintaan puol tuntia..." Jonotimme ensimmäiseen turvatarkastukseen, jonotimme lippuja, jonotimme toiseen turvatarkastukseen, jonotimme hissiin ja puolessa välissä tornia jonotimme vielä toiseen hissiin huipulle. Eikä siinä vielä kaikki - sieltä 300 metristä tuulessa huojuvasta rautamötikästä ei päässyt edes pois jonottamatta ensin takaisin puoleen väliin ja sitten maankamaralle. Puolitoista-vitun-tuntia. Paska reissu mutta tulipahan tehtyä, voinpahan ainakin kertoa käyneeni Eiffel-tornissa. Huvitusta aiheutti myös absurdi tilanne tornin juurella kun näkökenttäni toisessa laidassa Mikki-hiiri halailee ihmisiä ja toisessa kaverit kävelee konekiväärien kanssa.

Lento takaisin Helsinkiin sujui jo paremmin. Väsyneenä, rahattomana... muttei harmita. Lauantaina, nukuttuani kokonaisen kuusi tuntia, jouduin jo lähtemään seuraavalle etapille jossa odotti mies tatuointikoneen kanssa. Illalla tyhjensin Pariisista tuodun shampanjapullon ja lupauduinpa lähtemään ystävättäreni kanssa tankotanssimaan joulun jälkeen. Olen poikki. Saisinko nyt nukkua hetken? Saisinko?




Samaa paskaa kuvineen:
http://dlastruthofyouth.blogspot.fi/2014/10/matkailijan-loki-pariisi-fluctuat-nec.html

Käytännön todisteena arjensankariudestani toimii tänään esimerkki kauppareissustani eräänä kauniina päivänä kun mieleni teki Jaffaa. Kävelin limsahyllyille ja aloin kurotella pulloa ylähyllyltä, mutta ponnisteluista ja alahyllylle kiipeämisestä huolimatta en ylettänyt. Ajattelin ottaa jotain muuta, kiipesin alas hyllyiltä ja katsahdin ympärilleni toivoen ettei kukaan nähnyt tilannetta. Hyllyjen päässä pidättelee nauruaan nuori pariskunta, joista mies juoksujalkaa tulee huutaen "Hei tyttö, tarvitsä apua?" Mumisen takaisin paloauton punaisena että voisiko herrasmies nostaa ylähyllyltä Jaffan minulle...

Eikä tässä vielä kaikki... Menin kivenkovaa ja ihan tosissani väittämään mahdolliselle tulevalle vuokranantajalleni että tulevan kämppikseni nimi on Gamlia Von Rosenberg... Vittu se mikään Gamlia ole, saatika Von Rosenberg vaan Annika.


*puukottaa itseään naamaan*

"Still thirsty..."
U already had a drink...
"Want more drinks..."
You'll get drunk...
"What's 'drunk'?"
It's what happens when u drink too much alcohol and act like a dork...
"Drunk sounds awesome... Let's get drunk!"

Viikonlopun vietin Helsingissä tarkoituksenani nollata ja käydä Habitaressa. Viimeksi yöpyessäni siellä ei Stadi tehnyt vaikutusta, kun kaikki Korkeasaaren eläimet olivat nukkumassa, aloittelupaikkoja ja K18-mestoja ei ollut lainkaan keskustassa, opastuskyltit oli kuinka sattuu, kahdesta Long islandista sai maksaa 24 euroa ja musiikki oli paskaa (Ei sillä että musiikki olisi ollut tällä kertaa yhtään sen parempaa, genre vaan vaihtui). Hotellissa, Sokos Presidentissä, ei sillä kertaa ollut valittamista, mutta nyt kyllä jätti Hotel Kämp lähtemättömät jäljet...


Muutamia juttuja mihin ei viiden tähden hotellissa odottaisi törmäävänsä:

-Käytävän matto on järkyttävässä kunnossa
-Ensimmäisen huoneen lukko ei toimi, saan toisen huoneen
-Vaatekaapin valo sammuu, kun oven avaa ja syttyy kun oven sulkee
-Baarikaappi on toisen kaapin sisällä, niin että tarvitsee avata molemmat kaapin ovet, että saa baarikaapin auki
-Baarikaapissa on yksi Heineken, loput Lapin kultaa
-Kylpyhuoneen peilin vieressä oleva pistoke ei toimi, joten joudun kihartamaan hiukseni sokkona
-Kylpyhuoneessa ei ole roskista, eikä arkkitehdillä minkäännäköistä tyylitajua





http://dlastruthofyouth.blogspot.fi/2014/09/kamping-etc.html