yöPerhonen

Katson kaukaisuuteen, vajoan kaupunkiin allamme aukeavaan. Huojuvat hetket auringon kerrostalojen taakse pudottaa. Vielä vähän aikaa taivaanranta punertaa, pian yö meidät saavuttaa, pakkanen syliinsä tainnuttaa. Pidä mua, viivytään vielä hetki. Pidä mua, pidetään tämä hetki. Pian aamu huuhtoo meidät mukanaan, mutta muistoja ei milloinkaan. Tee minulle tästä se kaunein muisto jota huominen ei saa katoamaan. Jätä jälkesi minuun, ole minun, ole nyt , ole kokonaan.

Mä oksennan. Oksennan ihan kohta, nämä ihmiset on niin kuvottavia. Hengitys. Hinkuvaa, pinnallista ilmavirtaa. Mun reviirillä, väärä paikka, liian lähellä. Mä tunnen kuinka suoni mun kaulalla kohoilee, jokaisen lihaksen jännittyessä yksitellen. Viha. Se kuplii. Se kiehuu. Tuskin näen eteeni, silmät on sumenneet tästä hulluutta tavottelevasta raivosta. Rystyset on valkeana kuin hanki puristaessani kädet nyrkkiin. Nousen, hitaasti ja kaikki käy alle sekunnissa silti sitä tuntuu kestävän ikuisuuden kuin hidastettua hulluutta. Jos olisin tiennyt tämän etukäteen, en olisi tullut. En olisi kaivanut totuutta syvemmältä kuin on tarkoitus, mutta sydämmeni on sairas kun et puhu. Joten. Nyt seison hävityksen keskellä yltäpäältä vaikeroinnissa, veressä kivussa ja avun huudossa. Jokainen virukoot omassa paskassaan kuin on ansainnut. Minä seison kaiken tämän keskellä. Minä nauran. Tein sen jota halveksun eniten. Kostin teille. Kostin petoksen tehneille. Minä seison kaiken tämän keskellä ilman järkeä, ilman jalkoja omassa paskassani niinkuin olen ansinnut. Mutta minä nauran.

Mustasukkaisuus, tuo katala käärme. Vaanii uhriaan, hyökkää viattomaan poveen. Se puree, se rintaani raastaa, suoniini syöksee tappavaa saastaa. Se sydämmen kietoo hirttosolmuin ansaan, valheita kuiskii korvaan. Todellisuus kompastuu harhaan ja menettää mielenrauhan. Onko se loppu, vai onko sydän tarpeeksi vahva? Mustasukkaisuus. Käärme. suhteen suurin uhka.

Mustasukkaisuudesta tulee helposti pakkomielle. minä en taida olla mustasukkainen pikemminkin neuroottinen. Vedän naurettavia johtopäätöksiä viattomista pikku flirteistä, enkä kertakaikkiaan pysty pitämään nokkaani erossa sieltä missä sitä vähiten kaivataan. kone pitäisi kieltää minulta kokonaan, sieltä pääsee näkemään kaiken mitä ei tahdo nähdä, käikki mitä ei halua tietää ja silti on pakko kaivaa esiin se kaikki.. tämä on loputon noidankehä, enkä tiedä missä sen porsaanreikä sijaitsee

Jokainen on hyvä jossain, minä kai eksymään ja hävittämään. Niin moni ihmissuhde on kosketuksestani särkynyt, vain muutama vahva vierelläni säilynyt. Niin suuressa kirjassa sanotaan että jumala loi taivaan ja maan, mutta minä uskon että ihminen sai valtameret kyynelillään aikaan. Enkä ole koskaan nähnyt planeettoja tähtiä katsellessani, vaan sydämmiä jotka sammuessaan tahtoivat maailmaa toisille paremmaksi. Siksi minäkin kurkotan tähtiin, kumpa sinne vielä päätyisin. Vaikka omani olen antanu jo merien syvyyksiin, eivät kyyneleet avanneet teitä sydämmiin. Ehkä joskus voin antaa jollekkin itsestäni niin että aamulla olisi yksi maailma parempi. Sitten minä olen valmis sammumaan ja syttymään tähdeksi. Silloin olen täyttänyt paikkani ja tiedän etteivät turhia olleet minun mereni.

Ehkä huomenna minä en palaa sinun syliisi, kun tämän maailman tuulet tarttuvat repien minun siipiini. Mutta älä pelkää olen aina sinun tyttösi, niin kuin lupasin. Vaikka ikuinen uni kietoo suudellen minua kuoleman kahleisiin houkutellen, lupaan tuoltakin puolen sinulle valkean käteni kurkottaa joka kerta kun sitä tarvitset. Jokainen auringonnousu on uusi haava minun ranteessani sillä jokainen huominen on päivän lähempänä lähtöä luotasi. Jokainen ilta rusko on virtaava kyynel minun poskellani, sillä jokainen eilinen on jo eletty kanssasi.

Jos en huomenna olisi täällä niinkuin nyt veri virtaavana suonissani, luut runkona olemukselleni. Jos en makaa kiinni sinussa aamulla älä pelkää en ole poissa. Olen vain kuollut ja ruumini eloton, mutta olen läsnä joka hetken, sillä annoin sinulle sanani. Lupauksen. Tulen sinun ihollesi aina ensimmäisen pisaran koskiessa asfalttia. Olen osana sinua kun hengität minut ulos pakkasen höyrynä talvisena yönä. Minä hyräilen sinun korvaasi, kun kuulet lapsen nauravan ja hivelen hiljaa kättäsi kun upotat sen luonossa puhtaana virtaavaan puroon. Olen katseessasi 10 uutisissa kun katastroofi järisyttää kauko maata jonka kohtaa tuho ja epätoivo. Mutta tuhon jälkeen on hiljaisuus, jota seuraa jälleen syntymisen kuhina siitä kun kaikki auttavat toisiaan ja ovat yhtä. Ja kaukana tuosta kaikesta itää tuhkassa siemen, minä nousen tuhkasta ja ajattelen sinua.

Mene pois. Älä koske. Ole hiljaa. Älä usko. Älä katso noin. Älä kuiskaa. Älä huuda. Sano jotain! Älä itke. Katso minua. Älä menevielä. Jos joskus pyytäisit edes jotain anteeksi. Jos joskus edes katuisit sitä kun satutit. Mutta eihän sinun koskaan tarvitse. Annan kaiken silti aina anteeksi vaikka koskaan et pyydä. Olen väsynyt ja yksinäinen. Ja minun on pakko sietää kaikki. Sillä pelkään että jos joskus teen niin, toimin niin tai sanon niin että minun on hyvä olla, sinä lähdet. tiedän että lähdet.

Kallon läpi porautuva ilkkumisen aiheuttama jyskytys takaraivossani vaimenee.
En kuule noita sanoja enää. Korvissa humisee kuin olisin monia metrejä vedenpinnan alapuolella, hengitykseni tihenee.
Joka jäsentä alkaa pistellä ja vihloa ja mutta pian en tunne enää mitään.
En tunne muuta kuin turhauttavaa raivoa ja raudan kylmää vihaa kaikkia noita ilkeitä kasvoja ja itseäni kohtaan. Tunnen inhoa itseäni kohtaan kun annan tämän jatkua viikko ja vuosi toisensa perään, enkä enää jaksa edes kuvitella sen loppuvan.
Mitä enemmän koitan olla häiriintymättä sitä tiukemman otteen se saa minusta. Hiertävät solmut silläni kiristyvät ja raastavat. Mutta mitä jos naru katkeaa kaikessa siinä paineessa? Jos hermot todella lopulta eivät kestä enää? Eikö aikuisen ihmisen pitäisi jo osata ottaa kaikki huomioon? Mutta minä olen vasta pieni lapsi ja vaikken olisi muuttaisiko se mitään?Vanha tai nuori. Töissä koulussa tai missä tahansa, herkkä ja hauras on ihmismieli. Ethän vaurioita. Ajattelethan omilla aivoillasi.