Scarecrow_Man

Tummien hiusteni takaa katson maailmaa, johon minä kai joskus uskoin. Ajattelin että saan sen mikä minulle kuuluu, sitten kun aika on oikea. Ehkä minä uskon vieläkin, mutta kun totuus iskee kylmän aallokon tavoin kasvoille, ei hengitystään voi pidättää loputtomiin. Ellei halua hukkua, ja juuri siltä minusta nyt tuntuu. On samaan aikaan sekä tukahduttavaa että palkitsevaa jatkaa näin. Näen yhä maailman ilman sääntöjä. Vihani tai kunnianhimoni ei ole kadonnut minnekään.
Kysymys kuitenkin kuuluu,
-Kuka minä olen?
Sisältäni kumpuaa toisiinsa sotkeutuva värien sekamelska ja lopulta en enää osaa omaksua itseäni vain yhdeksi henkilöksi. Samaan aikaan haluan olla seka moderni rock, että kasari, huippumuusikko sekä maailmalle paskat haistattava punkkari, kirjailija, ja kirjaston hyllyt, viskipullo kourassa räjäyttävä kiusanhenki, hiljainen mietiskelijä ja samaan aikaan yksin valokeilassa.
Kuka minut siis lopulta luo; hitaasti oman painonsa alle rusentuva, rosoinen maailma, ja valehteleva media, vai minä itse? Tajuan kadottaneeni itseni usein matkan varrelle, yrittäneeni muuttua ihmisten painostuksen alaisena. Mutta lopulta palaan aina samaan kiintopisteeseen, entistä vahvempana ja hieman kylmempänä minua ympäröivää maailmaa ja ihmisiä kohtaan.
Mietin usein, kuinka sairas asuttamamme maailma on. Sinusta riippumattoman tapahtumaketjun seurauksena synnyt tänne, ja pakotiesi on siinä vaiheessa jo tukittu, olet vanki, velvoitettu noudattamaan kasaa kummallisia sääntöjä ja käyttäytymismalleja. joiden keksimiseen et ole ollut pienimmässäkään määrin osallisena. Sinun odotetaan elävän ennalta suunnitellun kaavan mukaan, mutta helvetti soikoon, kenen elämä se loppujen lopuksi onkaan? Asiasta seuraavaan, oletko ajatellut ettei mikään muu eläin käyttäydy tällä tavoin, ja ehdoin tahdoin rajoita vapauttaan ja onnellisuuttaan, ja uskoisin että ihmisen masennus ja itsemurhaprosentti on aika ylivoimainen mihinkään muuhun eläimeen verrattuna, Hahhah, ja niin päin pois.
Eräs (entinen) ystäväni sanoi kerran uskovansa että kaikella on tarkoituksensa ja kaikki tapahtuu syystä. Silloin vielä uskoimme toteuttavamme unelmamme yhdessä, ja minä uskoin häntä. Mutta nyt en voi käsittää, mikä syy tälle kaikelle on, että kaikki, mikä merkitsi jotakin lopulta katosi elämästäni. Miksi kaksi asiaa, joihin uhrasin liian monta tärkeimmistä vuosistani vain katosi, ja ne henkilöt, jotka niiden tuhosta päättivät, tuntuivat välinpitämättömiltä, aivan kuin minä olisin ollut ainoa, joka luuli niiden koskaan merkinneen yhtikäs mitään. Jos kaikella on tarkoituksensa, niin onko minun tarkoitukseni jäädä tälle samalle tielle, ja lopulta tajuta ettei unelmani ollut koskaan elossa, kunnes makaan vihreär silmiäni ammollaan arkun pohjalla, vai pystynkö muuttamaan asioiden tarkoitusta, ja syy seuraus suhteita, oman mieleni ja toivoni voimalla?
Jokatapauksessa, kun kuoleman varjo häilyy ylläsi, etkä tunne pelkoa, sinulla ei ole enää mitään menetettävää, mutta valitsemasi tie saattaa yhä olla auki, jos katsot riittävän tarkkaan. Se saattaa johtaa joko täyttymykseen tai kuolemaan. Tai molempiin.
Ehkä seuraava elämä tuo tullessaan parempaa.

Aseman vessan siniset valot, ne estävät narkkareita näkemästä suoniaan. Kuinka helvetin vaikeaa silloin on piikittää?
Olemme vankeina luomassamme illuusiossa, modernissa maailmassa, joka ei vastaa sitä todellisuutta mihin meidät, niinkuin muutkin eläimet on tarkoitettu. Tarvitsemme päivittäisen piikkimme, olipa se sitten mitä tahansa, pysyäksemme liikkeessä, mutta media, ja meitä ympäröivä maailma on tuo aseman vessan sininen valo joka koittaa sumentaa näkömme, päättää meidän puolestamme mihin piikittää.
Kun katsot peiliin, näetkö siinä itsesi, vai jonkun toisen rakentaman ulkokuoren, omien kasvojesi ympärillä? Kun ajattelet mitä halusit joskus olla, tajuatko hyljänneesi unelmasi ja oman itsesi, ihmisten luoman maailman painostamana? Miksi sopeutua, kun voit kapinoida? Miksi olla jonkun muun luoma tuotemerkki, kun voit päättää itse?

Mies istui lattialla, suihkun alla, veden valuessa päällensä. Hän antoi hiustensa laskeutua kauniille, haalean arpisille kasvoilleen, ja tiukensi otettaan toisessa kädessään pitelemästään esineestä. Vesi huuhtoi miehen tatuoitua kehoa ja nuoli pois kaiken lian, jonka päivä oli tuonut tullessaan. Se ei kuitenkaan voinut huuhtoa pois tahroja, joiden hän tunsi pinttyneen sieluunsa. Edes juuri päättyneen keikan tuottama adrenaliini ei enää riittänyt pitämään miehen tuntemia demoneja kurissa. Hän tiukensi otettaan kädessään puristamastaan ohuesta rumpukapulasta, jolla oli vielä hetki sitten hakannut rumpujensa tribaalikuvioituja kalvoja.
Musta meikki miehen silmistä valui tuhrien hänen kasvonsa, ja kyyneleet sekoittuivat suihkusta ryöppyävään, höyryävään veteen. Hän ei halunnut enää kohdata todellisuutta, joka odotti kulman takana. Mies kuuli muiden äänet etäisesti suihkun kohinan läpi, kohinan joka täytti nyt miltei hänen koko maailmansa. Ne huusivat jotain, taisivat olla humalassa.
Mies katsoi sormiinsa tatuoitua nimeään, ja ajatteli itsekseen kuinka heikko tuo henkilö, jota hän kutsui "omaksi itsekseen" oli. Tai ehkä se oli vain kuvottavan maailman vika, maailman johon hän epäonnekseen oli sattunut syntymään. Se maailma oli kokonaan vääränlainen. Ilkeä, itsekäs, tylsä.
Mies puristi kätensä korvillensa ja itki. Hän ei uskaltaisi kohdata todellista maailmaa. Soittaessaan yleisön edessä, hän tiesi sen pienen hetken ajan minne kuului, ja silloin, hänen onnistui tuntea olonsa onnelliseksi. Se oli hienoa, taianomaista. Mutta sitten, seuraava päivä, kiertueen jälkeinen viikko, kuukausi... Mies ei halunnut ajatella sitä. Hän puristi rumpukapulaa kädessään, ja antoi päänsä täyttyä tuosta ajatuksesta, joka hänet oli saanut niin usein lumoihinsa.
"Voisipa keikkamme jatkua ikuisesti."

Miten sitä vaan voi miettiä ja miettiä, ja stressata, eikä siltikään käsittää, että miten voi olla näin, kaikki muut osaa elää normaalisti ja useimmilla kai ihan onnellinen tilanne omasta mielestään. Muut löytää normaaleja töitä joita ne haluaa ja pystyy tekemään ja kämpän ja muuttaa kotoa.
Bono Suicide ei ole moneen vuoteen halunnut elämältä mitään muuta kuin olla muusikko, pystyä soittamaan sellaisessa bändissä kun haluaa, ja elämään täysin erilaista elämää ku varmaan moni muu tässä vituiksi menneessä sukupolvessa. Miten edes pieni askel normaalia elämää kohti voi kuvottaa niin paljon että mieluummin vetäisi itsensä nooseen kuin astuisi edes yhden portaan ylöspäin sinne jonnekin. Onko mun mieli niin kieroutunut vai pystyykö joku muukin käsittämään miten mä tunnen?
Bono Suicide istuisi mielummin vaikka kadulla basso sylissä, kuin antaisi periksi unelmansa, ja muuttuisi hitustakaan. Onko musta siihen kaikkeen, kysyn itseltäni, ja mun päässäni vastaus on itsestäänselvä; tottakai musta on siihen!
Tiedän että mulla on vielä aikaa, mutta mua pelottaa miten ihmiset suhtautuvat elämään jonka mä valitsen. Mä en aio antaa periksi, ikinä. Normaali elämä on jo eletty kaikkien muiden toimesta satojen vuosien ajan, ja mä en käsitä mitä hyötyä mun olisi sellainen missään määrin elää. En halua sitä.
Saatan vuodattaa muutaman kyyneleen, kun ajattelen millaisessa maailmassa mä elän. Mä en kuulu tänne, kuulun täysin toiseen ulottuvuuteen, jossa musiikki soi tauotta, mä saan soittaa täysille yleisöille ja mä voin vihdoin hymyillä aitoa hymyä. Nyt saatan kuitenkin vain istua pimeässä, toivoen, hiljaisena ja mitättömänä. Mutta huomenna vedän taas tukan pystyyn, releet niskaan ja rokkaan rumpuja samalla vitun mentaliteetilla millä monet mun idoleistakin tekee. Ja silti kukaan ei ole vielä ottanut mua mukaan korkeammalle tasolle. Mä en voi muuta kuin odottaa, kiertää muutaman päivän välein kaupunkia, treenata, etsiä, uskoa, ja odottaa taas lisää. Sitten kun se tapahtuu, mä tiedän että kaikki oli sen arvoista, vaikka kukaan ei enää uskonutkaan. Mä silti uskoin, ja tulen aina uskomaan. Mun vihreissä silmissäni palaa liekit, jotka te tulette vielä näkemään lehtien kansissa, ja salamavalojen loisteessa.
"..Tässä olen. Ja haista vittu jos et ymmärrä minua.."

Pieni tyttö, joka on niin peloissaan, ei saa enää auki kauniita silmiään.
Antaa kylmän tuulen kuljettaa, siirtyy pelinappulaansa seuraavaan.
Voi, kunpa oisin voinut olla se, joka hänet lopulta pelastaa, vapahtaa.
Mutta myrskyn silmään jäi jotain kaunista ja ainutlaatuista, kuolemaan.

En itke enää, sillä minua tuskin edes säälittää, ja ennen kaikkea, minä vihaan.
Tunnen viimein, kuinka mahdottomassa paikassa, kivien päällä kasvanut ruusu kuihtuu.

Ja minä muistan, kuka minä todella olen.

-Missä sinä olit kun tarvitsin sinua? Kysyn, eikä pimeydestä kuuluva vastaus ole muuta kuin oman ääneni kaiku.
Autoin sinut läpi kaikkein synkimpien aikojen, ja samalla kadotin itseni. Katsoakseni, kun myit minut pois, halvimmalla mahdollisella hinnalla, heti kun vaikeudet olivat minun, eivätkä vain sinun ongelmasi.
Kuutamon loistaessa ikkunaani vasten, minä muistan, kuvia, jotka nyt luen merkityksettömiksi. Harhakuvia, jostakin, jota ei todella ollut olemassa. Lausuit minulle sanoja, ja sinun korvissasi ne olivat valheita, tuulen vietäväksi tarkoitettuja tunnustuksia, joita olit lausunut monet kerrat aikaisemminkin. Minä silti uskoin sinua, ja sain katua, että milloinkaan, kaikesta sydäntäni turruttavasta, kuumasta vihasta huolimatta rakastuin sinuun. Se oli siihenastisen elämäni pahin virhe.
Hylkäsin perheeni, ystäväni, intohimoni ja mikä kaikkein kauheinta, itseni, ollakseni se, joka halusit minun olevan. Istuin ja heilutin häntääni kun sinä napsautit sormiasi. Kierin, heti kun niin halusit. Leikin kuollutta, kun sanoit taikasanat. Tai useammin jätit sanomatta. En ollut oma itseni, ja nyt, tässä istuessani, tuo aika tuntuu jollain tavalla kaukaiselta, kuin muistolta, mutta aivan kuin jonkun toisen elämästä. En halua uskoa olleeni tuo ihminen, joka olin kanssasi. Jonka sinä minusta halusit tehdä.
Kului viikkoja, kuukausia ja vuosia. Lopulta joka ainoa päivä tuntui kuin kuukaudelta ja joka ainoa viikko kuin vuodelta. Olin kuolemaisillani miellyttääkseni sinua, kun sinä lausuit yhä samoja kuluneita sanoja, joista yhtäkään et tarkoittanut. Saatoit uskoakseni lausua niitä samaan aikaan myös muille, varjoilleni. Jos en olisi niin raivoissani, kuin nyt olen, saattaisin nauraa koko tilanteelle. Onhan komiikka aina kulkenut elämässäni käsi kädessä tragedian kanssa. Nyt minä sitäpaitsi ymmärrän ihmisiä, jotka tappavat. Jotka kokevat tarpeen, kun heitä on nöyryytetty niin, ettei sitä jaksa edes yrittää kuvailla sanoin.
Sanoit että olin ensimmäinen. Vannoit että olin ainoa. Sitten kävelit ulos avoimesta ovesta, lämpimään, ja jätit minut tuulen piestäväksi. Minä ajattelin, että palaisit, mutta hetki sitten sain tietää, että olet siirtynyt seuraavan pelinappulasi pariin. Varjojeni ääriviivat piirtyvät jälleen huoneeni punaiselle seinälle, kun näen palapelin palojen järjestyvän uudelleen. Minä muistan, vaikka haluan unohtaa. Tapahtumaketjut pyörivät päässäni, kuin muinoin kirjoittamani fiktiivinen tarina. Pääni huutaa armoa, ja sydämeni repii itsensä hajalle, samaan tilaan, missä se oli ennenkuin satuin osumaan tiellesi.
Muista, ettet enää koskaan anna huuliesi lausua nimeäni, sillä en enää ole se, joka halusit minun olevan. Synnyn tuhkastani, jonka koetit piilottaa pikkuruiseen rasiaasi, oman hiljaisuutesi keskelle, ja nousen siivilleni jälleen. Vihaan sinua, ja vihaan maailmaa, mutta juuri se teki minusta vuosia sitten niin kovin vahvan.
-Missä sinä olit kun tarvitsin sinua? Kaikuu kysymys yhä huoneeni seinissä, ja nyt minä tiedän vastauksen. Sinua ei ollut olemassa minun maailmassani, sen paremmin, kuin kaduilla päivittäin käveleviä eläviä kuolleita, joihin en halua tutustua, joiden kaltainen en halua milloinkaan olla. Olet yhtä lailla hukkunut omaan mitättömyyteesi ja sinä pelkäät. Siksi sinä pelaat myös niin arvokkaalla ja kuolevalla tunteella, kuin rakkaus. Sen tunteen, sinä revit pois minun piikkilangan ympäröimästä sydämestäni. Ja minä kiitän sinua, vino hymy huulillani, sillä minä pelaan jälleen vihalla.
Ja minä olen tämän sodan voittava.

Ihan jännä miettiä todellisuuden luonnetta. "Todellisuuden", joka sekin on vain ihmisen keksimä sana. Miettiä, kielellä, jonka joku muu on keksinyt ja kehittänyt. Aivoilla, joita ympäristö on muokannut. Kehossa, jonka ulkonäön jokaiseen piirteeseen löytyy jostakin niin kutsuttu vaikuttaja. Kellonaikaan, jolla ei voisi olla vähempää merkitystä, sillä koko ajan käsitekin on ihmisen keksintöä. Maailmassa, jonka miltei jokainen silmin nähtävä paikka on ihmisen muokkaama, ja keinotekoisesti nimeämä.
Onko ajatukseni olemassa? En voi koskettaa enkä nähdä sitä. Jos olemassaolo niin kutsutussa todellisuudessa on merkityksellisempää, kuin olemassaolo ainoastaan mielessä, niin miten voin tietää mikä on "todellisuutta", mieleni käsitellessä ja tulkitessa jokaisen aistihavainnon jonka vastaanotan. Eikö kaikki silloin ole olemassa vain mielessäni? Miten voin lukea "todellisuuteeni" mitään muuta kuin sen, mitä subjektiivisin aistihavainnoin kykenen vastaanottamaan aivoihini?
Emme kykene havaitsemaan maailmaa objektiivisesti "sellaisena kuin se on", vaan jokainen ihminen havaitsee ja tulkitsee ympäristönsä eri tavalla, kokemuksiensa pohjalta.
Mikä ihmisen tarkoitus sitten on tässä "todellisuudessa"? Melko hassu kysymys, jos otetaan huomioon, että se todellisuus jonka tunnen/tunnet on ihmisten luoma, ja itse luomasi. Useimmille voi olla vaikeaa hyväksyä, ettei olemassaolollamme ole minkäänlaista tarkoitusta. Se saattaa ruokkia alakuloisuutta ja apatiaa, tai se saattaa saada sinut elämään, välittämättä keinotekoisista normeista ja rajoista, joiden ei ole millään tavalla tarpeellista kuulua sinun "todellisuuteesi".
Jotkut ihmiset lukevat "todellisuuteensa" kuuluvaksi jotakin, jota he eivät näe, saatikka tunne, kuule, maista tai haista. He kutsuvat sitä Jumalaksi. Tätä Jumalaa ei olisi olemassa ihmisten mielessä, elleivät he itse omatoimisesti olisi luoneet häntä, kirjoittamalla, kertomalla tarinoita. Tämä Jumala, on hänet "todellisuutensa" lukevien mukaan kaikkivoipa, joka taas on ihmisen luoman todellisuuskäsityksen mukaan mahdotonta. Jos Jumala olisi kaikkivoipa, hän voisi toimia niin että se rajoittaisi hänen omaa kaikkivoipaisuuttaan, toisin sanoen, voiko tämä Jumala luoda kiven, joka on niin iso ettei hän jaksa itse sitä nostaa?
Uni, unet, nukkuminen, ovat sanoja jotka ihminen on keksinyt ja liittänyt omaan todellisuuteensa. Mitä siis näemme kun nukumme? Onko se osa "todellisuuttamme", ja jos ei ole mitä se sitten on?, Emmekö me unessa ollessamme näekin tapahtumat, ja usein myös uskomme niiden siinä hetkessä olevan totta. Kun heräämme, tiedämme, että olemme hereillä jälleen, mutta saatamme jopa ikävöidä untamme. Esitän vain kysymyksen, miksi tämä niin kutsuttu "uni", olisi yhtään vähemmän "todellisuuteemme" kuuluvaa, kuin niin kutsuttu valveilla olomme. Sillä nuokin kaikki ovat vain ihmisen keksimiä käsitteitä, oman heikon mielensä puitteissa kehittämiä termejä. Eivätkö jo yksinomaan jotkut noista termeistä, ja sanoista, rajoita meidän ajatteluamme? Ne ovat ainoa tuntemamme keino ajatella ja ilmaista itseämme, ja ne on kehitetty olemassaolevan todellisuuskäsityksen puitteissa. Tunteeko esimerkiksi kissa olevansa olemassa, vaikkei tällä ole meidän käsityksemme mukaan keinoja "puhua" eikä kirjoittaa, tai muutenkaan kyseenalaistaa maailmaa, jossa se elää. Onko tämän kyseisen kissan kokema "todellisuus", yhtään vähemmän todellinen, kuin meidän omamme?
Miten voit ajatella, ettei ole mitään meitä suurempaa, kun itse voit yhdellä potkaisulla tuhota esimerkiksi muurahaispesän, pienien, elävien olentojen kokonaisen "maailman". Muurahaisilla on oma "todellisuutensa", eikä niiden ole mahdollista kokea muuta "todellisuutta", kuin juuri se mikä niillä on.
Siinä vähän miettimistä alkuun.

I miss my past, altough I knew it would´nt last.
I miss your words, and the deepest faith attached.
I miss things that were mine, kinda twisted and sad.
I miss my beautiful hair, and the freedom we had...

I miss the summers, I cried, when the winter arrived.
I miss your lips, comfort of your kiss and your painful bite.
I miss the beacon that was mine, because now I can´t see the light
I miss the boy that was me, there´s no one to set him free...

Now there´s nothing left for me here?

I´m digging graves for lovers, and I´m always on my own.
Trying to sing with different voices, but all of them are worn.
My life feels like nothing, my once beautiful wings are torn.
You can´t control your demons if you don´t know where they´re from.
And it´s no kind of happiness, if you don´t know where´s your home~


I´m numb and paralyzed because you´re not here
For this love I´ve given all I had in me.
If you´re still alive or even breathing, I won´t apologize what I did.
You won´t never know my last wish was to "forgive and forget"


I had no man in me to say what I always meant.

And now my only feelings left are hate and deep regret.

I had no man in me to say what I always meant.

I only wanted to look you in the eyes and ask to "forgive and forget"


I´m digging graves for lovers and I´m always so alone.
Trying to sing with different voices, but none of them are my own.
My life feels like nothing, these tears in my heart are turning cold.
You can´t control the voices, when they´re screaming out too loud.
I realize now, in your dead arms, there´s my home


I´m numb and paralyzed because you´re not here
For this love I´ve given all I had in me.
If you´re still alive or even breathing, I won´t apologize what I did.
You won´t never know my last wish was to "forgive and forget"


I had no man in me to say what I always meant.

And now my only feelings left are hate and deep regret.

I had no man in me to say what I always meant.

I only wanted to look you in the eyes and ask to "forgive and forget"

All you fuckers, abandoned me, in the shell I stayed too long.
Every time I tried to breath, some asshole got to mock my life
Of this fucking shit, I´ve born again, to live what I left behind.
Say to me, say to me what you like, my ears bleed from pain.

Go away, or make the sound stay.
Hate me, leave me anyway.
When you´re done beating me...

All you cocksuckers, saw right through me, that´s what they said.
Any time, of the week, plan was set, to make me want to kill myself
And these fucked up thoughts, swimming in my twisted mind
Scream to me, shout at me how you like, my ears are bleeding from the pain

Go away, or make the sound stay.
Hate me, leave me anyway.
When you´re done beating me...