Dark_Silence

Otin kotoa lähtiessäni mukaan muistoksi tänne koiravaarin kaulapannan, jossa roikkuu nimilaatta. Kodin tyhjyyttä toisesta koirasta huolimatta on vaikea täältä käsin kuvitella, mutta silti suru kouraisee välillä todella syvältä, kun tajuaa, että tätä pantaa ei käytä enää kukaan. Rakas vaari ei enää juokse koskaan iloisena ovelle kuullessaan nimilaatan kilahtavan eteisessä, en koskaan näe enää sitä samaa elämäniloa ja rakkautta niissä ruskeissa, uskollisissa silmissä. Se ei enää koskaan toivota mulle hyvää yötä sängyn laidalta, kuten tähän asti monen vuoden ajan.

Kaipaan niin montaa asiaa ja toivon, että olisin voinut olla kotona, kun tämä tapahtuu, enkä jossain täällä kaukana. Pääasia silti, että pääsin saattamaan vaarin viimeiselle matkalle.

Tiedän silti että tein oikein, enkä kadu. Mutta ei se tätä surua ja kaipausta poista, tätä surua joka välillä ihan yhtäkkiä valtaa mielen ja vie tilan kaikilta muilta ajatuksilta. Joillekin koira on vain koira, meille se oli monen muun tavoin rakas perheenjäsen.

Vaikka rakkautta on myös antaa toisen mennä kun on sen aika. Silti olisin rakastanut mielummin jollain toisella tavalla vielä edes hetken..

Koiravaari voi huonosti, joudun varmaan perjantaina lentämään kotiin saattaakseni sen viimiselle matkalleen. Tää kesä on kyllä paskin pitkään aikaan, koittaa etänä tehdä tällaisia päätöksiä. Vaan takapää kun alkaa pettää ja jalat ei meinaa kantaa, harvoin on mitään tehtävissä.

Rakkautta on myös osata päästää irti, kun toinen ei enää voi hyvin..

Oon ollut vissiin liian kauan lomautettuna. Oon alkanut viihtyä keittiössä ja leipoa ja tehdä saippuaa. For real, tää on todella ennenkuulumatonta. Pääsiskö jo töihin pliis?

Lueskelin erästä vanhaa blogimerkintääni, joka koski sitä, että harvemmin arvostetaan muuta liikuntaa kuin sitä salilla käyntiä tai ryhmäliikuntatunteja jne. Lisäksi ruoan pitää olla juuri tietynlaista, tällä hetkellä ilmeisesti keto-dieettitavaraa, että voi olla kelvollinen ihminen. Eräs kommentti siellä vahvisti entisestään silloista maailmankuvaa:

"Ihmiset on tietoisempia siitä mitä kroppaansa laittavat. Ja nykyään "ikävä kyllä" on muodikasta olla kunnossa ja harrastaa muutakin kuin hyötyliikuntaa. Urheiluvaatteet on tämän hetken muotivaatteita jne. ja joo, ehkä maailman huonoin argumentti minkään puolesta "parempi arki/hyötyliikunta kuin sohvaperuna" JOO, parempi vähän myrkkyä ku paljon myrkkyä :D jos jotain tuloksia haluaa, pitää tehdä helvetisti pihatöitä ja kulkea metsässä :DDD ja tosiaan jättää se makaronilaatikko syömättä :D"

Mahtaako maailma nykyään olla muuttunut, vai olenko vain pudonnut kelkasta, kun nykyään tuntuu luojan kiitos kuulevan tällaista urpolua vähemmän.

Silti minua huvittaa suunnattomasti yhä tänä päivänä tämänkaltainen suhtautuminen liikuntaan. Kuinka moni väittää, että esimerkiksi useamman kilometrin lumikenkäretki repun kanssa ei olisi liikuntaa? Tai 8km kävely koirien kanssa maastossa? Tai murtomaahiihto ja melonta? Onko tämä jokin kaupunkilaistuneiden ihmisten käsitys siitä, että kuntoa ei voi muulla tavoin ylläpitää? Ja näistäkin liikuntamuodoista muuten tulee väkisin tuloksia, koska kestävyyskunto kasvaa.

Tottakai on totta, että jos haluaa huikeasti jotain tuloksia tai suurta lihasmassan kasvua tms, on oikeasti treenattava tosissaan, mutta en silti suostu ymmärtämään, miksi "itsestään ei voisi pitää huolta" muillakin keinoilla kuin treenaamalla hulluna ja tavoitteellisesti. Eniten ehkä vituttaa tuo ilmaisu "pitää itsestään huolta" tällaisessa yhteydessä.

Älkää kysykö mikä tämän blogin pointti on, koska sitä ei varmaan edes ole.

Ainiin ja joo. Rupesin käymään kerran viikossa salilla, koska työn fyysisyystaso laski. Siellä on ihan mukavaa kun käydään kaksin. Kohta mulla on varmaan vitun iso haba.

Enkä huomenna, enkä ylihuomenna, enkä ensiviikollakaan.

Miksikö?

Koska minun ei tarvitse. Minun ei tarvitse tuhlata aikaani aamuisin peilin edessä miellyttääkseni muita vain siksi, että olen syntynyt naiseksi. Minä kelpaan itselleni, minä kelpaan miehelleni ja minä kelpaan muille läheisilleni. Ihan tällaisenaan, peikkona. Kenelle muille minun edes pitäisi kelvata?

On sangen surullista lukea ihmisten mielipiteitä siitä, kuinka naisen tulisi olla tietynnäköinen ja käyttäytyä tietyllä tavalla, tai sitten saa syyttää itseään kun ei kelpaa kenellekään ja mies katsoo pornoa ja juoksee huorissa. En tiedä, millaiset ihmiset näitä mielipiteitään jakelevat, mutta onneksi heitä ei tarvitse huolia omaan elämäänsä ja arkeensa määrittelemään juuri minun minuuttani.

Tämä kuuluisa ”itsestään huolehtiminen” on minun mielestäni paljon muutakin kuin meikkisiveltimiä ja hienoja vaatteita. Se on huolehtimista omasta mielenterveydestään, jaksamisestaan ja kehon hyvinvoinnista. Näitä asioita voi onneksi harjoittaa tällainen mörrimöykkykin.

Eilen vietin ihanat kolme tuntia metsässä koirieni kanssa, kaikessa rauhassa, kunnes nälkä ajoi porsaan kotiin. Se jos mikä on itsestään huolehtimista; kuunnella hiljaisuutta, tuulta, puroa, lintuja ja nauttia omasta olemassaolostaan, nauttia siitä kun rakkaat lemmikit nauttivat kanssasi.

En ehkä osaa olla oikea, kunnon nainen. En jaksa kiinnotua sisustamisesta, shopppailusta ja perheen perustamisesta. En ehkä kelpaisi juuri sinulle, tai sinun kaverillesi. Arvaappa mitä. Ei kiinnosta, eikä haittaa ollenkaan. Koska minun ei tarvitsekaan kelvata. Minä olen minä.

Kohta ollaan Napapiirin toisella puolen <3 Onhan tästä jo haaveiltu monta vuotta.

Pitäis alkaa pikkuisen elvytellä unohtuneita englanninkielentaitoja. Onko kellään täällä kokemusta noista WordDive-kursseista?

Yllättävän kaukaa ne traumatkin näköjään nostaa päätään, vaikka luulee jo päässeensä vanhoista asioista eroon ja niiden kanssa sinuiksi, luulee käsitelleensä ne ja hyväksyneen itsensä.
Noin viisi vuotta sitten työskentelin mitä luultavimmin psykopaatin alaisuudessa, ja hänestä valitettavasti tuli myös silloinen appiukkoni. Olin huora, olin tyhmä, en osannut mitään, panin kaikkia, harrastin seksisuhteita, aiheutin itsemurhia.. Vain juttelemalla ja olemalla tekemisissä. Hän alkoi määritellä, kenen kanssa saan olla tekemisissä ja kenen kanssa en, alkoi määritellä millainen ihminen olen. Tuhosi itsetuntoni, melkein koko elämäni, tuhosi minut. Otin lopputilin, vaihdoin työpaikkaa, mutta tämä ei loppunut. Jäin työttömäksi uudesta työpaikastani, jolloin minulta vietiin auto, etten pystynyt vapaa-aikanani liikkumaan missään, koska "minä vain lorvin kotona ja mies tuo leivän pöytään". "Sinulle ei ole oikeutta poistua kotoa", oli myös eräs hänen mainitsemistaan lauseista. En osannut puolustautua, koska aloin itsekin uskoa olevani huono, kuulinhan sitä sentään mieheltäni ja appiukoltani jatkuvasti. Olin ansainnut tämän, omasta mielestäni.
Aika kaului, erosin, löysin hyvän miehen. Pääsin pikkuhiljaa eroon traumoistani, aloin arvostaa itseäni, lakkasin pelkäämästä kotiinmenoa töiden tai juhlien jälkeen. Luulin olevani jo kokonainen ja ehjä, kunnes tänään hoksasin pelkääväni vauvasukkien neulomista työkaverilleni erään seksisuhdehuhun takia. Tajusin pelkääväni, että minua taas syytetään asioista, joita en ole tehnyt. Aloin pelätä, että minua syytetään iskuyrityksestä, suhteenrikkomisesta ja muiden mielistelystä siksi, että neulon vauvasukkia miehelle, jonka vaimo oli pyytänyt neulomaan uudet pieneksi jääneiden, hyväksi havaittujen sukkien tilalle.
Joillain ihmisillä on ihmeellinen voima murskata toisen mieli. Pitänee kerätä rohkeutta ja nostaa kissa pöydälle töissä, että tämä "seksisuhdeläppä" saa luvan loppua, sillä pääni ei näköjään kestä sitä. Se ei toki ole heidän vikansa, mutta en minäkään halua alkaa taas pelkäämään, turhaan.

Nyt pitää tehdä tästä hirvee spektaakkeli ja järjestää sukujuhlat ja saada paljon lahjoja ja ja ja...
Not.

Vauhtia 80km/h ja kaunis, kirkas ajokeli eikä suojateitä näkyvissä. Linnut laulaa ja radiossa soi kivaa musiikkia, kaikki on ihan jees. Yhtäkkiä sitä tajuaakin seisovansa jarrun päällä, ja keulan edestä vilahtaa harmaa permanentti.

Saanko mä kysyä et mitä vittua liikkuu ihmisellä päässä kun täytyy loikkia kuorma-auton alle?? Onneks ehdin pysähtyä... Olis muuten saanu postittaa koiranruokatehtaalle sen mummon jäännökset.