Sudenkyynel

Keskustelin tänään erään tuttuni kanssa netissä. En tiedä varsinaisesti mikä yksityiskohta minuun niin kovin iski, taikka mikä, mutta tajusin vasta nyt erään asian, minkä olen aina kuitenkin tiennyt.

Ehkä olen aina sen tiennyt, mutta jotenkin alitajuisesti aina toivonut, ettei kukaan sitä huomaisi. Piilotellut luurankoja kaapissa. Mitä enemmän ajattelen asiaa ja pohdin sitä mielessäni, alan voimaan pahoin. Tämä kertonee jo jotain itselleni, että joku asia on todellakin sellainen, mitä yrittänyt omassa mielessäni pitää salassa, vaikkei se salaisuus olekaan.

Vähän sama asia kuin tupakoitsija kun lopettaa tupakointia, niin hänen mielensä yrittää keksiä erilaisia tapoja ja verukkeita, miksi pitäisi saada edes yksi savuke poltettua. Totuus iski minuun kuin sähköisku, kun kuulin sen jonkun toisen sanomana.

En tiedä, miksi siihen meni niin kauan ymmärtää tämäkin, mutta varastoin mieleeni sen keskustelun motivoimaan aina itseäni vaikeissa paikoissa. Toivon, ettei menneisyyteni ole kokonaan muuttanut minua, enkä usko niin, mutta palautus takaisin maan päälle oli hyväkin asia. Tästä edespäin, elän päivän kerrallaan, mutta en lykkää enää asioita jotka täytyy hoitaa heti, - huomiseen.

Hmm. Vähään aikaan ei ole oikein tapahtunut mitään. Samaa rutiinia päivästä toiseen. Tällä hetkellä vapaitani vietän, tai lähinnä niiden loppua. Omalla tavalla ehkä kaipaakin jo hieman töihin takaisin, koska on jotain muutakin tekemistä, kuin sängyssä makaaminen läppärin kanssa vain.

Jotenkin välillä tuntuu, että aika menee paljon paremmin ja nopeammin töissä, siellä ainakin myös sosiaalisia kontakteja, jotka ovat itselläni aika vähissä muuten, ellei netin kautta käytyjä keskusteluita ota mukaan.

Saa nähdä millainen tulee seuraavasta työviikosta. Joskus tuntuu oudolta, kun on töissä, sitä vain katsoo vuorolistaa ja odottaa, koska pääsee vapaalle. Sitten kun vihdoin aika koettaa ja vapaat alkaa. Ensimmäinen päivä menee ihan hyvin, mutta seuraavana päivänä alkaa jo katsomaan vuorolistaa koska pääsee takaisin töihin. Ehkä sen takia, koska itselläni omassa elämässä ei oikein ole mitään, tarjoaa työt siihen minulle “jotain”, jonka parissa aikakin menee. Näin tällä kertaa.

Tänään ei oikein ole tapahtunut mitään ihmeellistä.

Sama rutiini jatkuu päivästä toiseen. Herään herätyskelloni soimiseen, katselen kattoa sängystäni. Saman katon näen joka päivä, lopulta herään ja nousen ylös sängystäni. Aamurutiinini ennen töihinlähtöä, samat kuin aina. Välillä hieman puutunut ja turhautunut olo, kun elämässäni ei muutu mikään.

Töiden jälkeen tulen kotiin, käynnistän tietokoneet ja istahdan niiden ääreen. Selaan samat sivut ja katson onko mitään tapahtunut. Ei ole.

Ei sinänsä ihmekään, että tuntuu, että aika menee nykyään nopeammin kuin mitä se meni silloin kun oli lapsi. Nykyään vuosi ei ole kauhean pitkä aika, kun lapsena se tuntui lähes ikuisuudelta. Syykin siihen on selvä. Koska jokainen päivä on samanlainen, ei sinällään tule enää ajatelleeksikaan juuri mitään. Kunhan vain toimii, herää, menee töihin, tulee töistä ja menee nukkumaan.

Tuntuu myös aika yksinäiseltä elää tämänlaista rytmiä. Tietää tarkalleen millainen päivä eilen oli, millainen tämä päivä on ja millainen huomisesta tulee. Olisi mukava saada joskus muutakin sisältöä elämään, kuin työpaikka.

Joku mitta minullakin...

Yritys joka oli tahkonut voittoa kirjaimellisesti, tuhansia miljardeja euroja vuonna 2006 joka on historiaa jo nyt meidän käsityksessämme.

Tänään meille julkistettiin kvartaalibonukset työpaikalla.

Lähes kaikki taloudelliset rajat, mitä on voitu edes kuvitella saatu rikki, nopeampaa kasvua koskaan nähty, yrityksen taloudessa.

Lattiataso, joka suuren osan varsinaisesta työstä tekee. Bonukset, 7 euroa. Vaikka en itse kyseiseen bonusluokkaan kuulukaan, myötätuntoni on täysin heillä. Tuntui niin pahalta

Noin reilun kuukauden aikana, on järjestetty kaksi tuotannon / tehtaan keskeyttävää palaveriä, koskien tulevaisuutta, ja mitenkä tehdas menestyy.

Naurettavaa!

Tilaisuudessa lähes vain hehkutettiin mitenkä paljon voittoa on tehty ja mitenkä nopeaa kasvu on ollut. Tekee mieli kiroilla.

Eräs kysymys tasolta oli “Paljonko kvartaalibonus tulee olemaan”, ja tuota puhetta siis oli pitämässä aika iso hahmo yrityksessä, joka vastasi ympäripyöreästi kuten poliitikot tekevät, puhuvat, mutteivät vastaa. Ei ihme, sillä tuo olisi herättänyt jo älämölöä. Tänään sanon rehellisesti, että ottaa päähän.

...tänään se oli lähellä.

Näin alkoi taas uusi työviikko työpaikallani. Tuntuu välillä aika epäinhimilliseltä mitenkä suuret yritykset toimivat, ja silti vielä väittävät, että he toimivat eettisesti ja vielä mainostavat sitä työntekijöillensä. Tuntuu pahalta katsoa vierestä, mitenkä yritys siirtää ja kohtelee työntekijöitä kuin nämä olisivat jotain pelinappuloita, eivätkä oikeita ihmisiä.

Joskus tuntunut hieman epäeettiseltä työskennellä firmassa jolle ei riitä mikään. Ennen riitti, että yritys kasvaa, nykyään sekään ei riitä, vaan kasvunkin pitää olla kiihtyvää ja se näkyy heti työilmapiirissä, töissä ja yleisessä suhtautumisessa joka tuntuu välillä pahalta.

Samoten kun suuret massamarkkinayritykset jotka valmistavat lähes hyödyttömiä “kulutushyödykkeitä”, mitenkä vedetään nykyään markkinointia myös köyhiin maihin, ja etsitään syy, minkä takia ihmisten pitäisi ostaa joku tietty tuote, kun on hädin tuskin varallisuutta edes ruokaan, vaatteisiin ja majoitukseen. Huomaa tosiaankin, että tässä maailmassa ainoa asia jolla on merkitystä on raha. Ihminen on aivan käsittämättömän materialistinen eläin.

Katselen ulos ikkunasta sateeseen nojaillen kädellä pöytää vasten ja siemailen kahvia. Ulkona sataa räntää ja ilma on muutenkin kylmä ja kolea.

Katselen kun ihmiset juoksevat nopeasti taloistansa kohti autoja, jotteivät he kastuisi. Ulkona on myös liukasta sateen, rännän ja lumen takia. Vanhemmat ihmiset kävelevät hitaasti ja varovaisesti, he eivät halua riskeerata kaatumista, vaikka kastuisivatkin. Siemaan kupista hieman kahvia ja luen samalla netistä päivän uutisia. Tänään on lauantaipäivä. Tuntuu oudolta, että huomenna joutuu taas palaamaan arkeen, ja lähtemään töihin vaikka sunnuntaita on yleisesti pidetty lepopäivänä, mutta minun työpaikallani se päivä ei eroa mitenkään muista päivistä.

Hetken kuluttua ulkona alkaa hieman tuulemaan ja havahdun omista ajatuksistani siihen, kun tuuli raapii oksia vasten ikkunaani. Ei olisi kyllä varmaan kovin hauskaa risteillä tuossa säässä pitkin ja poikin kaupunkia asioita hoitamassa. Tunnen oloni poikkeuksellisen kotoisaksi koska istunhan vain sisällä, katsellen ulos, samalla kun siemailen kahvia ja huokailen.