Z.eta

Tekisinkö kaiken samalla tavalla,jos voisin olla varma, että kukaan ei koskaan saisi tietää mitään?
En osaa tällä hetkellä tuohon vastata.
Tekisitkö sinä?

Lepää rauhassa,nyt olet turvassa.Siellä,missä ei ehkä ole mitään tai siellä, missä on kaikkea ja toivon,että antaisit joskus anteeksi,että en suostunut muuttaamaan päivää aikaisemmaksi,kun olit taas tulossa luokseni Helsinkiin.tain tärkeää minulla oli,joten sovimme tulosi seuraavaan aamuun.Seuraava se oli tammikuu ja 17pvä.2006 . Syytän vielä seitsemän vuoden jälkeenkin itseäni.En kuitenkaan ikinä olisi sinua murhannut,kuten en tehnytkään. En vain kyennyt estämään sitä,sillä en voinut mitenkään osata,arvata tai uskoa,että joku oli tehnyt oman tarkan suunnitelmansa elämäsi päättämisestä,ja toteuttaa sen. 7vuotta sitten. Vapautuu kohta (n7-10v kuluttua)Simo Olisi 10v kuluttua 38vuotias,kuten murhaajakin vapautuessaan jatkamaan normaalia elämäänsä.Vapautuu:katumatta tekoaan,saaden kostonsa ja hymyillen vielä. Kauankohan hymyilyttää,kun lapsi saa tietää,että oma eno murhasi isän.? Ja vain, siksi, koska isä ei onnistunut pelastamaan äitiä,vaan joutui kokemaan oman vaimon poismenon pitäen rakastaan sylissä ja olemalla läsnä,sillä ambulanssi ei ehtisi ajoissa.Ei Ehtinyt.
Murhaaja syytti siskonsa kuolemasta alusta asti Simoa ja otti ohjat käsiinsä. Simo ei koskaan tullut sillä klo11 linjaautolla 17.1,vaikka odotin asemalla. Puhelinkaan ei vastannut.Outoa. Simo oli houkuteltu haminaan sopimaan vanhat riidat ja vihan pidon. Näin ei tapahtunut.Simo ei koskaan palannut.
Muistot kuitenkin elävät aina. Niitä ei voi kukaan ottaa pois,ei varastaa,tai hajottaa,Tuhota tai pilkata. Muistoja ei voi kadottaa eikä unohtaa ja joskus se satuttaa.

Simoa hymyillen muistaen ja ajatellen: Martina

Fiilikset menee ihan laidasta laitaan ja syytänkin hormoneja... :p
Olin eilen ensimmäisessä ultraäänitutkimuksessa vauvan isän kanssa. Pelotti ja jännitti alkuun valtavasti,että onkohan siellä edes ketään... :o
Sitten ruutuun ilmestyikjin jo meidän pienokainen joka liikutteli jo raajojaan. :) Viikkoja olikin vasta 9+4 eikä 12,kuten olin luullut,mutta pääasia,että vauvalla näytti olevan kaikki hyvin.. <3 Seuraavaan ultraan jo 16.9,kun viikkoja on tullut enemmän,niin saadaan katsottua kaikki tarvittava.. :)
Olo on kiitollinen ja onnellinen ja ultrasta saadut pienokaisesta otetut kuvat ovat pian kulutettu tuijottamisella puhki... :)
Vatsakin sen,kun kasvaa vain.. :)

Juuh... Tein tuossa alku kuukaudesta raskaustestin ja se näytti positiivista... :) Neuvolassa kävin viime viikolla ja ensimmäinen ultraääni olisi nyt ensi viikolla... Mietityttää hirveästi(ja stressaa tietenkin),että onko vauvalla kaikki hyvin...?
Kaipa se on niin kaikilla odottajilla... Tulossa siis toinen lapsi (poika tulee 7v syksyllä). On siis melkein kahdeksan vuotta siitä,kun odotin edellistä lasta... Jännittää valtavasti....
Lapsen isä on ollut aika poissa tolaltaan,mutta kantaa vastuunsa silti,kuten miehen kuuluukin..
Parisuhde vain ollut aika heikoilla viime ajat. Toivon kuitenkin,että suhteemme kestää tämän(kin) "haasteen"...
Ensi viikon ultraa siis onnellisena ja jännityksellä odotellen... <3

6.Heinäkuuta-10 klo:03:33

On paljon kysymyksiä,joihin en tiedä vastausta.
Olisi vain niin monia kysymyksiä,joihin tarvitsisin vastauksen.

Kysymykseni ovat oikeita ja eläviä,ne ovat minulle merkkejä siitä,että olen liikkeellä. Se on tärkeää. Helposti,jopa liiankin helposti voisin jämähtää paikoilleni vastauksiin tai niiden "metsästämiseen".
Kysymällä kuitenkin uskallan kyseenalaistaa niin asiani,kuin itsenikin.

Mitähän kaikkea muutos tuo mukanaan? Luulisi muutoksen olevan ainakin jonkinlaista etäisyyden ottamista olemassa olevaan sekä tietenkin nykyisyyden eli myös tämän hetken asettamista kyseenalaiseksi. Muutoksiakin on niin monenlaisia.

Arvostan kysymyksiä lopulta hiukan enemmän,kuin vastauksia. Kysymys on kuitenkin aina turvattomampi. Vaatii rohkeutta sekä kypsyyttä sietää keskeneräisyyttä.
Ymmärtää sitä,että olen vasta matkalla,en aikoihin perillä.
Olen kuitenkin liikkeellä kysymyksieni kanssa ja matkahan tulee olemaan vielä pitkä ja tuskainen, via dolorosa-tuskien taival. Lopulta kuitenkin jonain päivänä tajuan olevani perillä. Päämääräni määränpäässä. Mitähän sitten tapahtuu? Mitähän sitten ajattelen? Mitenhän minun käy?

En vieläkään ymmärrä todellakaan kaikkea,
ehkä en aina edes halua ymmärtää,
ehkei aina täydykkään ymmärtää,
ehkä usein en voikkaan ymmärtää,
ehkä en joskus vain pysty ymmärtämään,
ehkä en edes aina yritä ymmärtää. Haittakohan se aina?
Kuuluuko minun ymmärtää ja,jos kuuluu,niin ymmärränkö kuitenkaan? Mitä sitten,jos ymmärränkin? Mitä,jos en siltikään ymmärrä,vaikka kuinka yritän?
En tiedä,mutta lopulta tajusin,että riittää,kun muistan sen,että elämähän on elämistä varten,ei ymmärtämistä varten.

Ei naisiakaan luotu ymmärrettäviksi,vaan rakastettaviksi...

Martina

Olen jo pian 1,5v ihmetellyt sitä,että tässä maassa ei tunnutta sitten mitenkään päin saavan k.o ainetta luokiteltua edes huumausaineeksi. Uskomatonta! Kyseessä on erittäin vaaralliseksi luokiteltu ja todettu ns. seksihuume,joka muistuttaa amfetamiinia,metamfetamiinia sekä metylifenidaatia. Aineen vaikutus kestää 3-6 tuntia joskus jopa 3-4päivää... MDPV on voimakas stimulantti,joka aiheuttaa käyttäjässään mielihyvän tunnetta,unettomuutta,kiihtyneisyyttä sekä psykoottisuutta. Lähipiirissäni olen huoimannut tilanteen muuttuneen kaoottiseksi,tämän lääkeaineeksi luokitellun huumeen vuoksi. Ihmisistä tulee aggressiivisia,pelottomia ja psykoottisia. Tämä aine myös koukuttaa käyttäjänsä todella nopeasti,kuin heroiini. Moni onkin huomannut käyttönsä aiheuttaneen lähinnä pääosin sydänoireita ja pahoja vieroitusoireita. Myös pitkäaikaisen käytön jatkuessa on todettu nivelten turpoamista. Veitset heiluvat ja liipasin sormi tuntuu olevan yhä herkemmässä,kuin ennen. Vankilassa olevat eivät kykene ymmärtämään mitä on tapahtunut,kun syytteiksi on luettu tappo/taponyritys. Olen itse joutunut MDPV:n vaikutuksenalaisena toimineen uhriksi. Sain neljästi puukosta ja minut hakattiin sairaalaan niin pahasti,että kallo oli haljeta.
Helsingin yliopiston oikeuslääketieteen johtaja, professori Erkki Vuori on kertonut viime kuukausien aikana MDPV:tä löytyneen suuria määriä useista vainajista,mutta tarkkaa kuolinsyytä tai yhteyttä aineeseen ei vielä ole pystytty toteamaan.
Itse tiedän k.o aineen tappavan ja siksi ei olisi lainkaan pahitteeksi saada se nopeasti pois kaduilta sekä luokitella ehdottomasti huumausaineeksi. Jo vuosi sitten tilanne oli riistäytymässä käsistä ja sama vain jatkuu entistä pahempana. Miksi kukaan ei saa asian eteen tehtyä mitään...??!!

Näen sydämeni edessäni kivien päällä. Se on revitty irti rinnastani ja asetettu eteeni,jotta näkisin itseni ja oman tuskani. Nautit surustani, iloitset kivustani, himoitset kyyneleitäni ja juhlit tuhoutumistani. Minä todella näen itseni, tuskani ja ja kaiken. Etenkin totuuden,sen salatun totuuden. Alastoman totuuden. Mun on vaikea olla edes. Haluaisin jaksaa olla,mutta en välttämättä olla olemassa.
Päivin ja öin tunnen kätesi ihollani,vaikkei se ole.
Päivin ja öin tulen hulluksi,kun en saa sua ajatuksistani,vaikka niin haluaisin.
Päivin ja öin kaikki mikä liittyy sinuun sattuu minuun.
Päivin ja öin minä niin paljon vihaan rakkauttani sinuun.

Tunnen itseni niin tyhmäksi ja hyväsikäytetyksi. Mietin vain vähän väliä,että kuinka tämä voi olla mahdollista? Onko tämä edes mahdollista,vaiko vain pelkkää harhaa?? En löydä syytä siihen miksi kaikki olisi tapahtunut oikeasti minulle. En,vaikka kuinka olen miettinyt... Tavattuani nykyisen aviomieheni rakastuin ensi silmäyksellä. Olin aivan taivaissa ja se lieneekin suurin virheeni,jonka vuoksi en totuutta rakkudeltani nähnyt tai en vain halunnut sellaisena sitä hyväksyä,sillä rakkaus oli kumonnut täysin kaiken sen,minkä olisi kuulunut varoittaa minua. En nähnyt varoitusmerkkejä tulevasta tuhostani. En tietenkään nähnyt sitä,minkä kaikki muut olivat nähneet jo heti alusta asti. Miten voikaan nähdä saman ihmisen niin täysin erilailla,kuin muut näkevät? Luulen,että näin sen,minkä vain halusin nähdä ja suljin mielestäni sen,mikä olisi pitänyt katsoa ja tutkia tarkemmin,kun mahdollisuus siihen oli. Kuitenkaan tuollaista mahdollisuutta en muista edes olleen lukuisista pahoinpitelyistä ja henkisestä väkivallasta huolimatta. Vai olivatko juuri ne se asia,jossa pahimman virheeni tein antamalla anteeksi ja uuden mahdollisuuden? Olivatko ne se mahdollisuuteni "kääntyä tuhoon johtavalta tieltä vielä takaisin päin ennen pohjalle putoamista?" En osaa sanoa,voi hyvinkin olla. Olen niin surllinen ja pettynyt,sekaisin ja maahn potkittu. On vaikeaa edes olla ja tietenkin vaikeampaa ajatella mitä on tapahtunut. Rakastin miestäni vielä jokin aika sitten enemmän,kuin elämää. Hän oli kaikkeni. Se jolle myös annoin kaikkeni ja vielä enemmänkin.. Kun selviääkin,että elämä hänen kanssaa,avioliitto sekä kaikki ovat olleet pelkkää
valhetta,niin se tunne on sellainen jota on lähes mahdotonta yrittää kertoa tai kirjoittaa. Mun maailmani melkein romahti. Romahtikin,mutta onneksi ystävät ja läheiseni ovat olleet tukenani ja läsnä 24/7 siitä asti,kun totuus selvisi minulle(kin). Rakensin kaiken,koko elämäni valheisiin,joita minulle kerrottin. Hänen valheet toivat ilon mun elämään. Annoin itseni rakastaa,vaikka takaisin en koskaan sitä saanutkaan. En,vaikka muuta en mä tahtonutkaan. Mietin,että kuinka koskaan selviän tästä? En varmaan selviä täysin koskaan,olen siitä lähes varmaa,mutta riittäisi,että voisin antaa itselleni joskus vielä mahdollisuuden onnen löytämiseen,mutta nyt tiedän kuinka se voi satuttaa. En usko haluavani tuntea tätä tuskaa koskaan enää uudestaan,jos tämä ikinä edes loppuu.... Annoin kaikkeni ja enemmänkin,mutta nyt sattuu. Se ei riittänyt,ei lähellekkään riittänyt. En voi antaa koskaan enempää tiedän sen,joten mitä tämä maailma ja onnen löytäminen oikein vaativat? Jotain jota minulla ei ole antaa saadakseni sitä.... Kai liikaa uskalsin olettaa,kun häntä rakastin... Rakastin unelmin ja haavein ja tuhansin suudelmin.... Muhun sattuu ja paljon,mutta ei sydämeen,sillä se on multa viety sekä tuhottu. Ei siihen silloin voi sattua.... Rintaa painaa silti ja kurkkua kuristaa.... On jälleen vaikea hengittää ja kyynel vierii poskelta puserolleni. Miksi näin tapahtui minulle? Sitä en varmaan koskaan saa selville. Kai kuitenkin lopulta kaikella on tarkoituksensa. Näilläkin tapahtumilla ja kivulla. Tahdon vain olla ja itkeä. Ei ole paljoa pyydetty sillä muuhun en nyt välttämättä kykene. Aurinko on pimentynyt,ehkä lopulliseti se pistää miettimään.


MartinaZ

On yllättävän vaikeaa myöntää itselleen tehneensä suuren virheen. Vielä vaikeampaa on myöntää se vielä sen jälkeen jollekin ääneen... Onko sitä sitten,vain liian ylpeä vai luulenko,että elämää voisi elää virheitä tai vääriä ratkaisuja tekemättä?? Olen nyt kuitenkin virheeni myöntänyt. Itselleni ja ystävilleni. Se sattuu... Ja vielä enemmän satuttaa,kun näen heidän kärsivän kärsimykseni vuoksi sekä tienneen koko ajan minun valineen väärin ja tehneen virheen. Ei kai sitä turhaan sanota,että rakkaus on sokea?? On uskomatonta miten sitä voikaan nähdä saman ihmisen aivan täysin eri tavalla,kuin muut. Ja vielä uskomattomampaa,kun tajuaa ja näkeekin sen minkä läheiset ja kaikki muut ihmiset ovat nähneet alusta asti. Antakaa virhevalintani anteeksi jonain päivänä... Luulen ystävieni kuitenkin niin jo tehneen,sillä he ovat pitäneet minut jaloillani väkisin kaikesta huolimatta... Ystävyyshän on sitä,että rakastaa kaikesta huolimatta... Kaikesta. Kiitos 24/7 tuesta ja etenkin siitä,että olette nyt,kun sitä eneiten tarvitsen,niin kokoajan paikalla. Arvostan suuresti. Sitä kuinka paljon,niin ei voi kirjoittaa,mutta osoitan sen kyllä,kuten olen kai tähänkin päivään asti jo aiemmin tehnyt. Olette rakkaita. Kaikki kääntyy vielä paremmaksi ja voin aloittaa normaalin väkivallattoman elämän Sellaisen elämän,joka ei koostu valheista,väkivallasta ja muusta pahasta. En osaa selittää sitä,miten noin pääsi tapahtumaan,mutta onneksi kuitenkin tajusin virheeni vielä,kun olen hengissä ja suhteellisen toipunut kaikesta väkivallasta. Kaikkein vaikein on kuitenkin hyväksyä se,että tein virheen. Vaikeampaa kuitenkin hyväksyä se,että satutin ystäviäni sillä,että en uskonut,että olen parisuhteessa täysin sairaan ihmisen kanssa. Tietysti satutin,kun he joutuivat kaiken näkemään. Pahan olon,anteeksi annot,takaisin otot ja pahoinpitelyjen monet,monet jäljet,joista enää on arvet jäljellä. Kunpa olisin tajunnut aiemmin.... nyt joudun odottamaan kauan,nin avioeroa,kuin sitä,että täysin kaikesta toivun,jos toivun koskaan....

Menin vihdoin naimisiin 26.2-10... Aivan prinsessana olin ihan viimeisen päälle,vaikka tilaisuus oli lyhyt ja vieraita vain kahden todistajan verran... Paikkakaan ei ollut ihan nuoruuden prinsessahaaveista, Jokelan vankila... :o Aika nopea vihkiminen ja koko tilaisuus kestikin,vain 1,5tuntia,rahaa kuitenkin paloi reilut 1000e. En uskalla edes ajatella,kuinka paljon "uusintahäät" isommalla kokoonpanolla,kirkossa parin vuoden päästä kesällä maksavat... :o Niin,tietenkin mä haluan sinne kaikki valkoisista joutsenista lähtien... :)

Se mikä mun elämässä on tällä hetkellä haastavaa ja raastavaa on puolison oleminen vankilassa (vielä 1,5vuotta). Se,että hääyö tietenkin jäi pitämättä ei ole,niin iso asia,kuin se,että saamme nähdä vain viikonloppuisin 45min ajan ja sekin näkeminen on todellakin näkeminen eli plexikeskustelu... Ei saa koskea tms. Perhetapaamisia emme ole saaneet vielä kuntoon. Se tietenkin helpottaa sitten,kunhan saamme ne... On tämä aika rankkaa tuoreen aviovaimon elämää... Mutta itse kuitenkin olen valintani tehnyt,enkä siitä siis valita. Se kuinka onnellinen kaikesta huolimatta olen on ihmeellistä. Kirjoittelemme kuitenkin joka päivä ja mieheni soittaa joka päivä... Olenkin sanonut,että varmaan flippaan onnesta,kunhan hän pääsee siviiliin ja tulee kotiin... :) Silloin vasta alkaakin "normaali" avioliittoelämämme. Odotan arjen haasteita ja yhdessä oloa enemmän,kuin mitään muuta. Tästä haasteesta,kun selviämme,niin selviämme kyllä kaikesta tulevaisuudessakin. Ei sitä turhaan sanota,että rakkaus voittaa ja kestää kaiken.. :)