Dark_Silence

Jostain syystä innostun aina talvisin lukemaan toisen maailmansodan aikaisia elämäkertoja. Tällä kertaa käteeni tarttui tarina naisesta, Irenasta, joka pelasti verkostonsa avulla sodan aikana yli kaksi tuhatta juutalaislasta natsien vainoilta mm. Varsovan ghetosta Puolassa.

Hyvin usein nämä elämäkerrat pistävät miettimään ihmisen raakuutta, mutta eritoten tämä taiten kirjoitettu kirja oli ihan omaa luokkaansa. Lukiessani kuvauksia siitä, miten lapset jäätyivät katuihin kiinni ja nälkiintyivät kuoliaaksi, tahi miten natsit heitä kohtelivat, pistää toden teolla ihmettelemään, että kuinka paljon vikaa voi ihmisillä olla korvien välissä, kun he sellaiseen kykenevät. Mitä pahaa ovat lapset ja vauvat tehneet kenellekään?

Irena ja hänen verkostonsa tekivät avustustyötään kirjaimellisesti oman henkensä uhalla. Mikäli joko ruuan tai ihmisten salakuljetuksesta olisi jäänyt kiinni, seuraus olisi ollut välitön teloitus kadulla. Pieniä vauvoja salakuljetettiin esimerkiksi rakennustarvikkeiden joukossa laatikoissa, isommat kuljetettiin viemäriverkoston läpi "arjalaiselle" puolelle ja sijoitettiin perheisiin, jotka suostuivat lapsia ottamaan vastaan. Monet heistä päätyivät orpokoteihin. Irena verkostoineen kuljetti myös gheton puolelle ruokaa, rahaa ja lääkkeitä.Myöhemmissä vaiheissa voimat yhdistyivät Puolan vastarintaliikkeen kanssa, ja lapsia saatiin turvaan entistä tehokkaammin. Vastarintaliikkeen avulla saatiin estettyä myös Irenan teloitus huomattavan isolla rahasummalla Gestapoa lahjoen.

Ymmärrän toisaalta pointin, että "juutalaisiahan ne lapsetkin ovat", ja he ovat siten "tulevaisuuden juutalaisia". Silti kirjaa lukiessa oli jotenkin vaikea käsittää, miten alle sata vuotta sitten tämän kaltainen kansanmurha on voinut tapahtua.

Sodan aikana 15 prosenttia Puolan väestöstä kuoli, ja juutalaisväestöstä jopa 90 prosenttia . Miljoonasta juutalaislapsesta henkiin jäi eri arvioiden mukaan viidestä viiteentoista tuhanteen.

Ai mihinkö tämä liittyy? Ei mihinkään. Kirja oli minusta varsin koskettava, ja halusin antaa tarinalle näkyvyyttä. Sodan aikana julmuuksia on tehty aivan joka leirissä, ei pelkästään natsien puolelta. Silti se raakuus joskus pysäyttää.

Miten v*tussa ihmiset jaksaa valittaa siitä vuodesta toiseen, eivätkä ymmärrä esimerkiksi sitä, että lunta kun tulee paljon, joka kadulle ei voi varata omaa auraa, ja siinä kestää hetki, että kaikki tiet ja pihat saadaan aurattua? Ei luulisi olevan niin kovin vaikeaa matematiikkaa.

Hain tänään itselleni kirjekuoren joulupuukeräyksen tiimoilta. Kuorissa on satunnaisen lapsen yksittäinen joululahjatoive, jota vanhemmat tai muu perhe eivät jostakin syystä pysty täyttämään. Syy lienee kaikille selvä, nimittäin varattomuus.

En silti osannut odottaa, kuinka surulliseksi tämä kirje minut voisi tehdä. Kuoresta paljastui 6-vuotiaan pojan joululahjatoive: uudet talvikäsineet.

Ei sillä, että kannattaisin lapsen hukuttamista materiaan. Ei sillä, että uudet lelut tekisivät välttämättä onnellisemmaksi. Mutta onhan se jotenkin ihan helvetin riipaisevaa, että noin pieni toivoo hanskoja esimerkiksi Legojen sijaan.

Minulla on ollut sen verran hyvä ja vakavarainen lapsuus, että en olisi tullut edes miettineeksi tuollaista asiaa. Hanskat olivat itsestäänselvä asia.

Ymmärrän toki sen, että toiveen taustalla ovat saattaneet olla lapsen vanhemmat, mutta se ei muuta sitä kurjaa tosiasiaa, että Suomessa on lapsiperheitä, joilla asiat ovat näin kurjalla tolalla. Kaikki eivät varmasti ole mitään päihde- tai ongelmaperheitä, vaan syitä rahattomuuden takaa voi löytyä jos minkälaista. Työttömyyttä, sairauksia, mielenterveysongelmia, ken tietää.

Päätin joka tapauksessa hankkia hanskojen lisäksi lapselle jotakin muutakin mukavaa pakettiin, ihan vain siksi koska mä voin. Mulla on ruokaa kaapissa ja lämmin koti, ja muutenkin kaikki mitä tarvitsen. Joku kympin, parin lisämeno ei näy yhtään missään, mutta ehkä tuo iloa tälle lapselle ja perheelle.

Rauhallista joulunodotusta kaikille, pidetään toisistamme huolta. <3

(Ps. En kyllä muuten pidä joulusta.)

Jo pari vuotta takaraivossa on kummitellut ajatus oikikseen hakemisesta. Tein viimein päätöksen, että osallistun ensi kevään yhteishakuun. Sisäänpääseminen on kyllä todella epävarmaa, sillä lukioaikoina ei opiskelu niin kiinnostanut, eikä kaksi E:tä paljon auta eteenpäin, kun loput kirjaimet ovat vähän mitä sattuu. Päädyin hakemaan Rovaniemelle, koska se on lähinnä, ja sinne on vähiten vaikea päästä sisään.

Lueskelin myös pääsykokeisiin valmistautumisesta, ja se on ilmeisesti oma, raskas prosessinsa. Valmennuskurssit maksavat maltaita, eivätkä takaa yhtään mitään. Ja onko minulla oikeasti aikaa valmistautua pääsykokeisiin kunnolla? En voi ottaa esimerkiksi lopputiliä töistä hakeakseni opiskelemaan. Vaikeinta on kaiketi muotoilla vastauksensa oikeaan ja tyydyttävään muotoon, vaikka tietoa olisi. Olin lukioaikoina taitava kirjoittaja, mutta taito lienee pahassa ruosteessa, vaikka olen aina lukenut paljon ihan laidasta laitaan olevaa kirjallisuutta.

Mikäänhän ei toki estä minua hakemasta monta kertaa, ilmeisesti kaksi kertaa vuodessa siihen on mahdollisuus, ja siihen olen nyt alkanut henkisesti varautua.

Myös opintolaina mietityttää. En valitettavasti ole valmis luopumaan enää aivan kaikesta ja elämään opintotuella. Esimerkiksi autolainaa pitää lyhentää joka kuukausi, sillä halvempaankaan autoon ei välttämättä kannata vaihtaa, niissä kun usein on isoja remontteja juuri silloin, kun sitä vähiten kaipaisi. (Ei tuokaan mikään superkallis ja hieno siis ole kyllä.) Miten saan rahat riittämään opiskeluaikoina? Tottakai olen suunnitellut etsiväni osa-aikaista työtä vaikkapa sitten kaupan kassalta.

Toisekseen mietityttää se, että Rovaniemellekin on kuitenkin lähes 200km matkaa suuntaansa. Jos muutamme sinne, miehelleni pitäisi luonnollisesti löytyä sieltä mielekästä työtä, sillä tyhjän päälle ei kannata heittäytyä. Miten saan opintoni alkuun näin kaukaa käsin, kun mihinkään "kakkosasuntoon" tuskin on varaa, ja alussa on lähiopintoja ilmeisesti paljonkin..

Semmoista tajunnanvirtaa ja pohdiskelua. Elämme jänniä aikoja.

Yliopistoimmeiset saavat toki kirjoittaa alle omia kokemuksiaan hakuprosessista ja pääsykokeisiin valmistautumisesta ja kaikesta muustakin mahdollisesta.

Otin kotoa lähtiessäni mukaan muistoksi tänne koiravaarin kaulapannan, jossa roikkuu nimilaatta. Kodin tyhjyyttä toisesta koirasta huolimatta on vaikea täältä käsin kuvitella, mutta silti suru kouraisee välillä todella syvältä, kun tajuaa, että tätä pantaa ei käytä enää kukaan. Rakas vaari ei enää juokse koskaan iloisena ovelle kuullessaan nimilaatan kilahtavan eteisessä, en koskaan näe enää sitä samaa elämäniloa ja rakkautta niissä ruskeissa, uskollisissa silmissä. Se ei enää koskaan toivota mulle hyvää yötä sängyn laidalta, kuten tähän asti monen vuoden ajan.

Kaipaan niin montaa asiaa ja toivon, että olisin voinut olla kotona, kun tämä tapahtuu, enkä jossain täällä kaukana. Pääasia silti, että pääsin saattamaan vaarin viimeiselle matkalle.

Tiedän silti että tein oikein, enkä kadu. Mutta ei se tätä surua ja kaipausta poista, tätä surua joka välillä ihan yhtäkkiä valtaa mielen ja vie tilan kaikilta muilta ajatuksilta. Joillekin koira on vain koira, meille se oli monen muun tavoin rakas perheenjäsen.

Vaikka rakkautta on myös antaa toisen mennä kun on sen aika. Silti olisin rakastanut mielummin jollain toisella tavalla vielä edes hetken..

Koiravaari voi huonosti, joudun varmaan perjantaina lentämään kotiin saattaakseni sen viimiselle matkalleen. Tää kesä on kyllä paskin pitkään aikaan, koittaa etänä tehdä tällaisia päätöksiä. Vaan takapää kun alkaa pettää ja jalat ei meinaa kantaa, harvoin on mitään tehtävissä.

Rakkautta on myös osata päästää irti, kun toinen ei enää voi hyvin..

Oon ollut vissiin liian kauan lomautettuna. Oon alkanut viihtyä keittiössä ja leipoa ja tehdä saippuaa. For real, tää on todella ennenkuulumatonta. Pääsiskö jo töihin pliis?

Lueskelin erästä vanhaa blogimerkintääni, joka koski sitä, että harvemmin arvostetaan muuta liikuntaa kuin sitä salilla käyntiä tai ryhmäliikuntatunteja jne. Lisäksi ruoan pitää olla juuri tietynlaista, tällä hetkellä ilmeisesti keto-dieettitavaraa, että voi olla kelvollinen ihminen. Eräs kommentti siellä vahvisti entisestään silloista maailmankuvaa:

"Ihmiset on tietoisempia siitä mitä kroppaansa laittavat. Ja nykyään "ikävä kyllä" on muodikasta olla kunnossa ja harrastaa muutakin kuin hyötyliikuntaa. Urheiluvaatteet on tämän hetken muotivaatteita jne. ja joo, ehkä maailman huonoin argumentti minkään puolesta "parempi arki/hyötyliikunta kuin sohvaperuna" JOO, parempi vähän myrkkyä ku paljon myrkkyä :D jos jotain tuloksia haluaa, pitää tehdä helvetisti pihatöitä ja kulkea metsässä :DDD ja tosiaan jättää se makaronilaatikko syömättä :D"

Mahtaako maailma nykyään olla muuttunut, vai olenko vain pudonnut kelkasta, kun nykyään tuntuu luojan kiitos kuulevan tällaista urpolua vähemmän.

Silti minua huvittaa suunnattomasti yhä tänä päivänä tämänkaltainen suhtautuminen liikuntaan. Kuinka moni väittää, että esimerkiksi useamman kilometrin lumikenkäretki repun kanssa ei olisi liikuntaa? Tai 8km kävely koirien kanssa maastossa? Tai murtomaahiihto ja melonta? Onko tämä jokin kaupunkilaistuneiden ihmisten käsitys siitä, että kuntoa ei voi muulla tavoin ylläpitää? Ja näistäkin liikuntamuodoista muuten tulee väkisin tuloksia, koska kestävyyskunto kasvaa.

Tottakai on totta, että jos haluaa huikeasti jotain tuloksia tai suurta lihasmassan kasvua tms, on oikeasti treenattava tosissaan, mutta en silti suostu ymmärtämään, miksi "itsestään ei voisi pitää huolta" muillakin keinoilla kuin treenaamalla hulluna ja tavoitteellisesti. Eniten ehkä vituttaa tuo ilmaisu "pitää itsestään huolta" tällaisessa yhteydessä.

Älkää kysykö mikä tämän blogin pointti on, koska sitä ei varmaan edes ole.

Ainiin ja joo. Rupesin käymään kerran viikossa salilla, koska työn fyysisyystaso laski. Siellä on ihan mukavaa kun käydään kaksin. Kohta mulla on varmaan vitun iso haba.

Enkä huomenna, enkä ylihuomenna, enkä ensiviikollakaan.

Miksikö?

Koska minun ei tarvitse. Minun ei tarvitse tuhlata aikaani aamuisin peilin edessä miellyttääkseni muita vain siksi, että olen syntynyt naiseksi. Minä kelpaan itselleni, minä kelpaan miehelleni ja minä kelpaan muille läheisilleni. Ihan tällaisenaan, peikkona. Kenelle muille minun edes pitäisi kelvata?

On sangen surullista lukea ihmisten mielipiteitä siitä, kuinka naisen tulisi olla tietynnäköinen ja käyttäytyä tietyllä tavalla, tai sitten saa syyttää itseään kun ei kelpaa kenellekään ja mies katsoo pornoa ja juoksee huorissa. En tiedä, millaiset ihmiset näitä mielipiteitään jakelevat, mutta onneksi heitä ei tarvitse huolia omaan elämäänsä ja arkeensa määrittelemään juuri minun minuuttani.

Tämä kuuluisa ”itsestään huolehtiminen” on minun mielestäni paljon muutakin kuin meikkisiveltimiä ja hienoja vaatteita. Se on huolehtimista omasta mielenterveydestään, jaksamisestaan ja kehon hyvinvoinnista. Näitä asioita voi onneksi harjoittaa tällainen mörrimöykkykin.

Eilen vietin ihanat kolme tuntia metsässä koirieni kanssa, kaikessa rauhassa, kunnes nälkä ajoi porsaan kotiin. Se jos mikä on itsestään huolehtimista; kuunnella hiljaisuutta, tuulta, puroa, lintuja ja nauttia omasta olemassaolostaan, nauttia siitä kun rakkaat lemmikit nauttivat kanssasi.

En ehkä osaa olla oikea, kunnon nainen. En jaksa kiinnotua sisustamisesta, shopppailusta ja perheen perustamisesta. En ehkä kelpaisi juuri sinulle, tai sinun kaverillesi. Arvaappa mitä. Ei kiinnosta, eikä haittaa ollenkaan. Koska minun ei tarvitsekaan kelvata. Minä olen minä.

Kohta ollaan Napapiirin toisella puolen <3 Onhan tästä jo haaveiltu monta vuotta.